47. Sukulaisia

-Cia,
Connor sanoi lämpimästi ja halasi sisarpuoltaan. Nainen tarttui tiukasti nuorimpaan sisarukseensa.
-Connor.

-Ihana nähdä sua pitkästä aikaa,
poika mutisi ja jatkoi:
-Äläkä käsitä väärin, mutta mikä ihme sut tänne lennätti?

-Yhdellä mun ystävällä on tuolla taidetalo Siasmassa näyttely ja tottakai mun oli pakko tulla sitä katsomaan.
-Ootko löytänyt sieltä sen yhden Piperin taulun  jo?
-En! Mitä? Onko siellä hänen taulunsakin?

-On, on! Sun täytyy mennä sinne ylimpään kerrokseen. Sieltä löytyy kunniapaikalta yks hänen maalauksensa.
-No täytyy tosiaan käydä siellä katsomassa,
Cia totesi hämmästystä ja kunnioitusta äänessään.

-Miten sun koulu sujuu?
Connor huokaisi.
-Miks aikuiset aina kysyy koulusta?

-No... se on vähän kuin... tapa?

-Cia, sä et mun mielestä oo koskaan ollut jumiutunut mihinkään uriin ja tapoihin.
Connor katsoi sisarpuoltaan pitkään.

-Mä taidan... ikä taitaa olla saavuttanut jo mutkin,
Cia joutui myöntämään järkyttyneenä pitkin hampain.
-Cia, me mennään kuule tänään käymään yökerhossa ja katsotaan sitten miten ikä on sut tavoittanut,
Connor henkäisi. Cia oli pari sekuntia hengittämättä ja räjähti sitten nauramaan.
-Hyvin yritetty Connor!
-Ai mitä?
-Oot vielä aavistuksen alaikäinen yökerhoihin.
-Cia,
Connor valitti ja Cia nauroi edelleen. Sitten nainen vakavoitui ja katsoi poikaa pitkään ja tutkivasti.
-Connor?
-Niin?
-Tuota... ei kai tätä kauhean korrektisti voi kysyä, ja älä nyt missään nimessä loukkaannu, en tarkota mitään pahaa tällä, mutta... tykkäätkö sä tytöistä vai pojista?

Connor oli hetken hiljaa, näytti kokoavan itsensä ja kohotti sitten leukaansa.
-Pojista.
-Niin mä vähän arvelinkin. Joko sulla on poikaystävä?
-Ei vielä.
Connor nousi ja käveli ikkunaan. Hän alkoi puhua hiljaa, niin hiljaa, että Cian oli pakko siirtyä hänen viereensä tuijottelemaan ikkunasta ulos.
-Cloe ei vielä tiedä enkä mä tiiä miten kertoa sille. Mä luulen että se pettyy. Se toivoo varmasti, että sais ees lapsenlapsen, tai sen tapasen, itelleen paapottavaksi, mut... enhän mä oo lisääntymässä.
-Connor. Kerro Cloelle. Mä luulen, että sä tuut  vielä yllättymään siitä, miten sun äitisisko asiaan suhtautuu.
-Luuletko?
-Luulen. Ei. En luule. Tiedän.
Connor kääntyi kyynel silmäkulmassa halaamaan Ciaa.

**********

-Kenellä on synttärit tänään, kenellä,
Cia hihkui ja pyöräytti Denveriä ilmassa.

-Puhalletaanpa kynttilät.
-Puhallan ite,
poika kimmastui.
-Juu, juu. Ihan ite puhallat.

Denver oli yhtä suloinen lapsena kuin oli ollut taaperonakin, Cia ajatteli ja tuumasi heti perään, että hän ei ollut LAINKAAN puolueellinen mielipiteessään.

-Hyvää syntymäpäivää rakas,
Cia sanoi ja halasi ainoaa lastaan tiukasti.
-Kiitti äiti.

Kun poika vihdoin nukkui illalla, Cia ei malttanut lähteä heti huoneen ovelta pois vaan jäi katselemaan lastaan pitkäksi toviksi. Sitten ovikello soi.

-Tom! Moi!
-No moi! Missäs se synttärisankari on?
-Meni jo nukkumaan, mutta mennään toki sohvalle hetkeksi istumaan.
-Anteeksi, että tulen näin myöhään.
-Mikä sua viivytti?

-Lehti sai vihjeen, tai siis minä sain, jos tarkkoja ollaan.
-Niin, sähän olet tutkiva journalisti?
-Kyllä. Ja ikävää, mutta totta, niin työajat ei aina, tai koskaan, ole kahdeksasta neljään. Jutun perään on lähdettävä kun se tulee.

-No mutta tietenkin!
-Mä toin lahjan kyllä pojalle.
-Hän ilahtuu kovasti,
Cia sanoi leveästi hymyillen.
-Ethän sä edes tiedä mikä se lahja on...
-Ei mun tarvitse. Denver tykkää ihan kaikesta.
-Hieno poika. Ei oo äitiinsä tullut...

-Tom!
Mies alkoi nauraa.
-Sä oot kyllä melkoinen veijari,
Cia tuumasi hymyillen.
-Joko sulla on tyttö katsottuna?
Tom huokaisi syvään.
-Ei me Bellan lapset taideta kuule kukaan löytää puolisoa. Me ollaan kaikki niin urakeskeisiä.
-Ymmärrän kyllä. Silti jotenkin... sääli. Susta tulis hieno isä.
-Enpä tiedä. Millainen isä mä olisin, kun olisin aina juoksemassa jonkin jutun perässä enkä koskaan kotona?
-No kun sä laitat sen noin...
-Ja, usko tai älä, mutta mun on pakko lähteä.
-Näin pian?
-Lehti ei odota.

-Tom, pidä ittes miehenä,
Cia sanoi ja halasi serkkuaan tiukasti.
-Aina.

**********

-Denver, lopetahan se peli nyt ja ota ruokaa,
Mark sanoi napakalla äänellä, mutta poika ei kuullut mitään.

-Mark...
-Denver?
-Mark, anna pojan pelata vielä hetki. Se tekee ihan hyvää. Koulupäivä oli tänään raskas ja mä arvelen, että Denver tarvii nyt hetken ladatakseen akkunsa.
-Cia,
Mark huokaisi ja jätti sitten lauseen kesken. He molemmat antoivat pojalle ihan liikaa periksi, hän tiesi sen, mutta ei jaksanut taistella asian kanssa. Denver oli ainoa lapsi, jonka hän koskaan saisi, ja hän hitto vie hemmottelisi lastaan jos haluaisi!

**********

Sain kuin sainkin osan kirjoitettua tänään. Lapsenlapsi ei ole vielä(kään) syntynyt, joten sitä odotellessa =)