No niin. Edellisestä kerrasta ja tarinasta on jo hyvä tovi. Sekä tämän käyttäjän tarina että Windolynin edellinen tarina ovat molemmat jo kadottaneet aika päivää sitten pelitallenteensa, varakopionsa jne jne. On tullut pelipäivityksiä ja konepäivityksiä ja ties mitä.
Olen ollut myös tosi pitkään väsynyt. Vaihdoin vuorotyöstä päivävuoroon, koska unet katosivat, mutta ne eivät koskaan oikein kunnolla ole tulleet takaisin. Kulunut vuosi on ollut vaikea ja raskas. Isäni kuolemasta tulee tässä kuussa vuosi täyteen. Hyviäkin uutisia onneksi on. Minusta on tulossa isoäiti lokakuussa.
En tiedä kuinka pitkälle, kuinka usein ja kuinka paljon jaksan kirjoitella. Siksi tämän blogin nimi on Storytime. Haluaisin tehdä mukavaa ja "helppoa" peruslegacya ja sillä ainakin lähden tavoitteena liikenteeseen, mutta jos peli kuolee ja inspiraatio katoaa, katkaisen kuluvan tarinan ja jatkan joku toinen päivä jollain toisella tarinalla. Katsotaan minne asti ja millä tavalla pääsen =)
Tervetuloa seuraamaan Arwenin ( ja Windolynin ) tarinatuokiota.
Let the Storytime begin!
**********
Twinbrook. Kahtia jakautunut kaupunki, jossa joen toisella puolella asuivat hyväosaiset, toisella vähän vähemmän hyväosaiset. Ne, joita elämä oli hieman enemmän tai vähemmän potkinut päähän.
Uuden sillan kupeessa kyhjötti vielä vanha, ränsistynyt silta. Ehkä rautatie oli joku päivä kulkenut sitä pitkin? Ehkä sitä olivat kuluttaneet hevoskärryt ennen sitä? Sitä kaupungin uusin, tuleva asukas ei tiennyt, mutta tämä uuden ja vanhan sillan rinnakkaiselo kertoi jokseenkin kaiken kerrottavan tästä kaupungista.
Kaupunkia halkovan joen reunalla kulki Twinbrookin pääkatu. Tähän aikaan aamusta se oli vielä tyhjä ja eloton.
Pakoputken paukahdus kaikui tyhjillä kaduilla ja epätasainen käyntiääni heijastui läheisten rakennusten seinistä. Ehkä se herätti jonkun tässä uinuvassa muinaisreliikissä?
Aleksi Wuorenheimo. Nuori mies, vasta täysi-ikäiseksi tullut, istui odottamaan kiinteistövälittäjän saapumista. Menisi vielä hyvä tovi ennen liikkeen aukenemista.
Aleksi ei ollut syntynyt kultalusikka suussa. Ei todellakaan. Juoppo isä oli lähtenyt jo Aleksin taaperoiässä ja äiti oli kadonnut muutamaa vuotta myöhemmin. Aleksi joutui systeemin rattaisiin, kuten sitä silloin kutsuttiin. Ensimmäiset vuodet systeemissä Aleksi oli muuttanut sijaisperheestä toiseen, mutta koska hän oli levoton pieni poika, ei kukaan jaksanut lopultakaan kovin kauaa hänen kanssaan. Sen vuoksi hän lopulta päätyi poikakotiin ja kasvoi siellä muiden kaltaistensa kanssa aina aikuisikään asti.
Aikuiseksi tultuaan Aleksille annettiin pieni pesämuna, jolla uusi elämä oli tarkoitus laittaa alkuun. Nuori mies päätti karistaa Grey Meadowsin ahdistavat teollisuussavut keuhkoistaan, osti pienen rämisevän, mutta ehjän auton ja suuntasi niin kauas synnyinseudustaan kuin mahdollista.
Vihdoin kiinteistövälittäjä saapui ja avasi oven avainnippu kilisten. Hän ojensi sanaakaan sanomatta Aleksille kansion, jossa löytyi myytäviä asuntoja ja paineli takahuoneeseen, josta hetken päästä leijaili suloistakin suloisempi kahvin tuoksu. Se sai Aleksin vatsan kouristelemaan ja hän tajusi, että ei ollut syönyt mitään sitten eilisen lounaan jälkeen.
-Tuota... Olisikohan teillä vielä muita myytäviä asuntoja,
Aleksi kysyi hämillään kiinteistövälittäjältä, jonka nimeä hän ei muistanut.
-Kyllähän meillä toki on, mutta... millaista asuntoa olette etsimässä? Kansiossa oli kaikki tämän alueen parhaat näytillä,
välittäjä kyseli.
-No tuota... kun ne ovat hieman... hintavia minun budjetilleni,
Aleksi lopulta myönsi hämillään.
-Hmm,
nainen äännähti ja raapi päätään pohtivasti.
-Minulla olisi kyllä yksi tarjolla, joka voisi sopia sinulle täydellisesti. Onhan se toki hieman vaatimaton, mutta... tontti on mukavalla paikalla ja sillä on rakennusoikeutta käytännössä määrättömästi. Se sijaitsee kaavoittamattomalla alueella.
-Noin kätevän näköinen nuori mies kyllä äkkiä rakentaa itselleen kodin,
nainen naurahti vakuuttuneena. Aleksi hieman epäröi, mutta vaihtoehtoja ei oikein ollut. Kai hän tulisi vähemmällä toimeen ensi alkuun?
Kaupat sovittiin ja sen päätteeksi he kättelivät toisensa. Tässä yhteydessä nainen kysyi onko Aleksilla töitä jo sovittuna. Aleksi myönsi ettei niitäkään vielä ole. Kiinteistövälittäjä hymyili nuoren miehen mielestä aavistuksen liian maireasti kertoessaan järjestävänsä hänelle tapaamisen miehensä kanssa. Tämä voisi kuulemma auttaa Aleksia työn saamisessa. Koska lähestulkoon viimeiset rahat olivat menneet talon ostoon ei Aleksilla ollut paljon vaihtoehtoja kuin tarttua naisen tarjoukseen.
Paikallisen kuntosalin vessassa sitten odottikin valmiina mies. Aleksi kätteli hänet reippaasti ja esittäytyi.
-Teidän vaimonne... eh... kertoi, että te voisitte auttaa minua työn saamisessa.
Mies katsoi Aleksia toinen kulma aavistuksen koholla ja hiljaisuus tuntui venyvän hyvin pitkäksi.
-Mitä osaat tehdä,
tämä lopulta kysyi matalalla ja hiljaisella äänellä. Se nosti Aleksin niskavillat pystyyn.
-No tuota... En nyt oikeastaan niin kauhean paljon mitään, mutta olen tosi nopea oppimaan,
Aleksi vakuutteli kiihkeästi. Mies nyökytteli ja murahti.
-Oletko vikkelä jaloistasi?
-Kyllä, sitä minä olen,
sanoi Aleksi kiireesti ja mies murahteli jälleen nyökytellen.
-No mutta sittenhän minulla on sinulle varsin sopivasti työ katsottuna. Tulepa tuonne minun toimistooni ylimpään kerrokseen ja kirjoitetaan muutamia sopimuksia,
mies totesi vääntäen kasvonsa ilmeeseen, jonka kai oli tarkoitus olla hymy. Aleksi ei voinut olla miettimättä mihin oli päänsä mahtanut laittaa.
Miehen kanssa kului muutama tunti ja aurinko alkoi laskea Aleksin vihdoin päästessä suuntaamaan uutta kotiaan kohden. Matkan varrella oli kuitenkin vaatimattomalta, vaikkakin mukavalta näyttävä ruokapaikka ja Aleksin vatsa muistutti jälleen olevansa olemassa. No, mitä hittoa. Olihan hän menossa aamusta kirjoittamaan työsopimuksen virallisesti, joten kai hän voisi yhteen burgeriin vähän tuhlata?
Ravintola oli rakennettu vanhaan junanvaunuun ja jo ulos asti kuului letkeä rock'n'roll -musiikki. Aleksin mieli keveni heti huomattavasti.
Aleksin tullessa ulos ravintolasta joukko paikallisia ihmisiä kävi vuorotellen kättelemässä hänet. Se oli hieman hämmentävää, mutta kuului ilmeisesti pienen kaupungin tapoihin.
Vihdoin Aleksi pääsi etsimään uutta kotiaan. Oli alkanut satamaan ja kaupunki näytti sumuiselta ja nuhjuiselta tällä puolella jokea. Aleksi varautui jo pahimpaan.
Saapuessaan vihdoin tontin kohdalle, jossa talon piti sijaita, löysi Aleksi paikalta pelkän tiilisen autotallin. Ulkona ei ollut minkäänlaista valoa, mutta onneksi kuu loisti sen verran, että Aleksi ylipäätään näki koko rakennuksen.
Hän ajoi autonsa parkkiin ja kiirehti juoksuaskelin rankkasateesta sisään.
Autotallikodin sisustus oli hyvin vaatimaton, totesi nuori mies ensimmäisellä silmäyksellään. Sama tiiliseinä kuin ulkona ja kivinen lattia. Suurimman osan vuodesta täällä olisi hyvin kalseaa.
Erillistä pesuhuonetta ei ollut. Talon nurkkaan oli ängetty jonkinlainen suihku ja vessakoppi. Sänky näytti parhaat aikansa eläneeltä ja Aleksi oli ihan vakuuttunut, että sen jouset natisisivat kun hän istahtaisi sängylle. Tai kääntäisi kylkeä.
Toivottomana Aleksi istahti tuolille.
Kiinteistövälittäjä oli puhunut ihan totta. Ei hän ollut huiputtanut, valitettavasti. Talo ei ollut vain talo ensinkään, pelkkä autotalli. Tonttia Aleksi ei ollut ehtinyt ihailla, eikä olisi kyllä tässä pimeydessä enää nähnytkään. Hän huokaisi syvään, nousi ja käveli sängylle.
Sinä yönä Aleksi uneksi uudesta vuoteesta. Kyllä, sänky todellakin nitisi ja natisi.
Kuu kulki kulkuaan rauhallisen Twinbrooksin yllä ja lopulta sadekin taukosi jossain vaiheessa yötä. Mistään ei Aleksi ollut tietoinen, sillä hän nukkui väsyneen simin syvääkin syvempää unta.
Aamu hädin tuskin valkeni kun Aleksi herästi kylmyyteen. Hän oli ollut väärässä. Asunto oli kolea jo kesälläkin. Onneksi joku oli kuitenkin keittiön kaappeihin tuonut sen verran ruokatarpeita, että Aleksi saattoi kokata itselleen aamupalaa.
Elämänsä ensimmäistä kertaa nuorukainen oli näissä puuhissa.
Aleksi oli kyllä seurannut kuinka poikakodin keittäjä oli aterioita valmistanut ja hän tiesi periaatteessa miten vohvelit tehdään.
Niistä tuli täydellisiä. Hetken aikaa Aleksi ei voinut muuta kuin ihailla kättensä aikaansannoksia.
Sitten nälkä voitti ja vohvelit katosivat vauhdilla vatsan uumeniin.
Kuu laski ja aurinko nousi. Ilma oli kesäaamuisen viileä, kun Aleksi ensin nopeasti vilkaisi tonttinsa läpi. Hänen oli myönnettävä, että siinäkään nainen ei ollut valehdellut. Tontti oli kohtalaisen kivalla paikalla, aivan sillan ja joen tuntumassa, joten näkymät olivat kohtalaisen mukavat. Tontilla näytti myös olevan tilaa tulevalle talolle. Sitä varten täytyisi kuitenkin saada rahaa kasaan ja nopeasti Aleksi vilkaisi kelloaan. Kas niin, hän voisi lähteä kirjoittamaan työsopimuksensa.
Tulevan työpaikkansa ulkopuolella Aleksi epäröi. Hänellä oli aavistus, joka osoittautui hetken päästä todeksi. Tämä kyseinen "liiketoiminta" oli hieman epärehellisen puoleista. Se ei kuitenkaan ollut Aleksille ongelma. Hänen näpeissään tuntui olevan liimaa ja niihin tarrautui kummallisesti asioita kiinni, jotka löysivät tiensä yleensä Aleksin taskuun. Ei, hän ei voinut olla tyytymätön. Tällä koulutuksella ja näillä ansioilla tämä todennäköisesti oli ainoa työ, johon Aleksilla oli minkäänlaisia mahdollisuuksia.
Kaupungin keskuspuistossa oli kesäpäivän markkinat ja Aleksi näki paikalla kylttejä, joissa kerrottiin että luonnonkukkien poimimisesta ja toimittamisesta maksettaisiin pieni palkkio. Koska rahatilanne oli niin käsittämättömän heikko, Aleksi tarttui nopeasti tarjoukseen ja kiiruhti etsimään kukkia.
Luonnonkukat tuoksuivat huumaavan hyviltä...
...mutta niistä lähti siitepölyä nenään ja Aleksi löysi itsensä pärskimästä allergisen reaktion kourissa.
Nälkä alkoi jälleen kaihertaa pikkuhiljaa, joten Aleksi päätti hankkia itselleen ilmaisen aterian ja osallistui hodareiden syöntikilpailuun.
Nuorukainen oli ihan varma, että voittaisi nälkänsä vuoksi kilpailijansa, mutta viereisen vaalean naisen annos hupeni vaarallisen nopeasti.
Niin siinä kävi, että nainen päihitti Aleksin. Toinen nainen poistui takavasemmalle oksentamaan ja lähti sitten kokonaan. Toinen mies söi urheasti loppuun, mutta poistui ennen kuin kilpailun voittaja julistettiin.
Kilpailun jälkeen Aleksin silmät osuivat hoikkaan, äärimmäisen viehättävään nuoreen naiseen. Tässä naisessa oli sitä jotain, josta Aleksi piti.
Naisen nimi oli Sofia ja hän kertoi hauskoja ja hurjia tarinoita. Aleksi ei oikeastaan osannut kiinnittää itse tarinoihin mitään huomiota, sillä hän vain kuunteli naisen sointuvaa, lähes laulavaa ääntä.
Sofian oli kuitenkin lähdettävä ja äkkiä Aleksia lähestyi vähintäänkin erikoisen näköisesti puettu vanhempi rouva. Kätellessään rouva sujautti jotain Aleksin käteen. Paperilappu. Nainen katsoi häntä tyynesti silmiin ja kertoi, että lappu tuli toimittaa naiselle, jolla oli päässään hattu ja yllään popliinitakki.
Aleksi poistui paikalta kiireisesti ja mietti ajaessaan, että mistä hän sellaisen naisen löytäisi. Samassa hänen silmänsä osuivat johonkin kävelijään sillalla. Ei kai...?
Kyllä vain. Siinä oli nainen, jolla oli päässään hattu ja yllään popliinitakki. Aleksi pysähtyi naisen kohdalle, avasi sivuikkunan ja nainen kumartui katsomaan siitä kätensä ojentaen. Sanaakaan ei sanottu. Aleksi vain ojensi lapun naiselle ja tämä poistui sen jälkeen.
Päästyään kotiin Aleksi päätti uskaltautua suihkuun.
"Mihin ihmeeseen olen oikein ryhtynyt", hän pohti pestessään kasvojaan.
"Oliko tämä työpaikka sittenkään kovin hyvä idea?"
Siihen Aleksi ei tiennyt vastausta, mutta yhden asian hän tiesi varmasti. Tästä ei enää olisi poispääsyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti