26. Uuden elämän alku

Pahoittelen tätä pidemmäksi venynyttä taukoa, mutta olen vaihteeksi sairastanut flunssaa :-/ Jouluaattona troppasin itseäni sen verran, että selvisin päivästä, mutta sen jälkeen tauti sitten iskikin oikein kunnolla. Nyt olen, ehkä, kunnossa. Sairastan näitä flunssia sen verran usein, että koskaan ei näin talviaikaan voi tietää missä mennään. Yritäpä tässä sitten jotain painonhallintaa, kun jatkuvasti treenaamiseen tulee taukoja... huoh..

Toistaiseksi etenen edelleen Benjaminin alla, sillä virallisestihan uutta perijää ei ole valittu eikä ilmoitettu, vaikka selvillä onkin jo kuka sukua tulee jatkamaan. Pyrin siis tosiaan etenemään mahdollisuuksien mukaan miespuolisten perillisten kautta, mutta en aio järjetöntä määrää lapsia tehdä vain saavuttaakseni tavoitteen. Tai mistä sitä tietää. Ehkä jossain sukupolvessa teenkin. Kahdesta kolmeen lasta/sukupolvi on kuitenkin tavoite, sillä sen ehkä saan vielä jotenkin pidettyä tarinallisesti koossa. Neljä lasta alkaa olla jo haaste tai jos saan hidastettua kuvaustahtia ( enkä kuvaa 300 kuvaa joka pelikerralla... ), niin isompikin lapsimäärä saattaisi pysyä toiminnallisena myös tarinan puolesta. Pelillisesti se ei enää näin monen (peli)vuoden jälkeen ole ongelma =D

**********

Lasten ensimmäisenä kouluaamuna kaikki heräsivät hyvissä ajoin. Oli vaikea nukkua uudessa asunnossa. Putket pitivät meteliä, koleus tuntui ikävästi ja kaupungin valot kajastivat sisään makuuhuoneen ikkunoista.
Perhe asettui vanhan television ääreen. Se oli ollut asunnossa valmiina eikä heillä muuhun ollut toistaiseksi varaa.
-Tyhmä televisio,
Carl kiukutteli.

-Kultaseni, nyt se on ainoa televisio joka meillä on ja jos se ei kelpaa, niin ei ole pakko katsoa,
Nea huomautti kipakasti. Kyllähän häntäkin ärsytti tämä uusi asunto, uusi elämä. Ei ollut helppoa kun elämä yhtäkkiä muuttui eikä suinkaan parempaan. Pudotus edellisestä oli hurja. Eikä siinä kaikki. Nea oli nyt myös leski ja lasten oman turvallisuuden ja mielenrauhankin vuoksi oli parempi, että he eivät tienneet totuutta isästään. Tai äidistään. Suru oli käsiteltävä yksin, salaisuudet kannettava. Nea koki olevansa kovan paineen alla joka hetki.

-Eipä sillä ole niin väliä millainen televisio on,
urhea Clara sanoi sovittelevasti.
-Koko asunto on ihan tyhmä,
mutisi Carl synkeästi.

-Älä välitä Carlista. Hän on vain vauva,
tyttö sanoi äidilleen kun aisti tämän kiukun nousevan jälleen.
-Enkä ole,
vastasi Carl.

-No jos sinä kerran et ole vauva, niin lakkaa käyttäytymästä vauvan tavoin,
Clara napautti veljeään. Carl tuhahti.

-No niin, katsokaa nyt. Ihan tyhmä televisio. Kuva meni,
Carl riemastui kun osoitti olevansa oikeassa.
-Minä korjaan sen,
hänen sisarensa sanoi huokaisten.
-Se hajoaa kuitenkin uudestaan,
poika intti.
-Ja sitten minä korjaan sen. Uudestaan,
Clara sanoi painokkaasti ja sai jälleen veljensä tuhahtamaan.
-Tulkaahan syömään ennen kouluunlähtöä,
äiti sanoi päättäen kädenväännön siltä erää.

-Tosi hyviä nämä täytetyt leivät. Kiitos äiti.
Clara oli äärimmäisen kiltti. Hän vaistosi äitinsä ahdistuksen ja kantoi sitä harteillaan, vaikkei sellainen taakka hänelle olisi kuulunutkaan.

-Voitaisko me saada tänne edes joku soitin, jolla voisi soittaa cd-levyjä,
Carl yhtäkkiä huudahti tympäännyksen ja kiukun sekaisella äänellä ja jatkoi mutisten:
-Ei tarttis koko ajan kuunnella noita naapureiden ääniä ja kaikkea muuta.
Nea huokaisi ja vastasi:
-Katsotaan mitä asialle pystyisi tekemään. Oletteko valmiita? Juoskaahan bussille. Minä siivoan jäljet.

Lasten lähdettyä Nea kaivoi esiin sunnuntain lehden ja etsi jotakin, ihan mitä tahansa, josta voisi ottaa kiinni ja saada ehkä ansaittua vähän rahaa. Hän löysikin osto- ja myyntiliikkeen, aivan naapurista. Reippaasti nainen asteli liikkeeseen. Siellä oli täysin tyhjää myyjää lukuunottamatta. Nea tervehti naista ystävällisesti.

-Miten voisin auttaa,
Tamara kysyi Nealta.
-Me olemme juuri muuttaneet kaupunkiin, itse asiassa tuohon naapuritaloon.
-Ai siihen? Voi kauhistus,
Tamara henkäisi.

-No onhan se ulkoa toki nätti ja siisti,
Nea sanoi ja hieraisi takaraivoaan.
-Mutta sisältä aivan järkyttävässä kunnossa, eikö vain,
Tamara jatkoi.

-Niin, niinhän se on. Eikä meillä ole kauheasti rahaa käytettävissä asunnon korjaamiseen. Tällä hetkellä.
Neaa hieman arvelutti, mutta hän päätti tarttua härkää sarvista. Tilanne olisi pian epätoivoinen.

-Olisiko sinulla tarjota mitään työtä? Minkäänlaista? Olen aika hyvä löytämään kaikenlaisia tavaroita myytäväksi. Sinun ei tietenkään tarvitse vielä päättää mitään. Jos toimitan sinulle löytöjäni ja päätät sitten haluaisitko kenties tehdä yhteistyötä kanssani?

-En aio kysellä miten löydät näitä tavaroita, mutta niin kauan kun kukaan ei niitä kaipaa, tuo toki ja katsotaan mitä voin tehdä. Minulla on aika laaja asiakaskunta ja varsinkin korut ovat erittäin kysyttyjä,
Tamara vastasi.

-Ooh! Siitä tulikin mieleeni. Minulla on kotona muutama koru, ihan omiani, enkä tarvitse niitä enää. Kipaisen hakemassa ne ja jos katsot, että ne voisi myydä eteenpäin, olisin enemmän kuin iloinen voidessani aloittaa kaupankäynnin jo tänään,
Nea henkäisi. Tamara pyysi naista tuomaan korut näytille ja näin Nea tekikin. Korut kelpasivat ja sovittiin, että Tamara maksaisi niistä ensin alustavan summan ja Nea saisi pienen osingon kun korut olisivat myyty.

Äiti oli vielä hoitamassa asioitaan lasten tullessa kotiin. Carl ja Clara tekivät ensin läksyt ja asettuivat sitten asunnon ainoan viihdykkeen, television, ääreen. Sattumalta kanavalla tuli juuri realityohjelma tutkivan toimittajan elämästä. Clara tunsi pulssinsa kiihtyvän katsellessaan kuinka näppärästi toimittaja selvitti käsillä olevaa ongelmaa.
-Voidaanko vaihtaa kanavaa,
Carl kysyi jo toistamiseen ja nyhjäisi nyt Claraa polvesta.

-Ymmärrätkö sinä ollenkaan mitä tuolla juuri tapahtui,
Clara kysyi ja katsoi veljeään silmät suurina.
-No joku tyyppi kävi vähän kaivelemassa jotain typeriä papereita ja istu autossa stalkkaamassa jotain. Voitaisko nyt oikeesti kattoo jotain muuta,
veli kiukutteli.

-Sinä et taida vielä ressukka oikein ymmärtää mitään,
Clara sanoi lempeästi ja Carl katsoi sisartaan ärtyneenä.
-Mä oon vielä lapsi eikä mun tarvii ymmärtää sun tyhmiä juttuja,
hän kivahti ja juoksi sitten makuuhuoneeseen. Clara jäi katsomaan pojan perään, mutta hän ei ajatellut enää veljeään. Päässä raksutti jotain ihan muuta.

Seuraavana aamuna lasten herätessä Nealla oli heille yllätys: kannettavat tietokoneet! Hän oli onnistunut toimittamaan Tamaralle pari varsin käypäistä tavaraa ja saaduista rahoista hän oli naisen kautta uskaltanut ostaa lapsille käytetyt kannettavat tietokoneet.
-Siistii! Kiitti äiti,
Carl riemastui ja hotki aamupalansa, jotta pääsi tietokoneelle mahdollisimman nopeasti.

Clarakin kiitti kauniisti äitiään lahjasta. Hän osasi jo kysyä miten äidillä oli ollut koneisiin varaa, asia, joka taas Carlia ei ollut kiinnostanut pätkääkään. Nea oli helpottunut voidessaan kertoa myyneensä korujaan. Hän mainitsi myös, että oli saanut jonkinasteista työtä naapuriliikkeen tavaralähettinä. Se oli riittävän lähellä totuutta.

Jos oli äidillä salaisuuksia, niitä löytyi myös tyttäreltä. Clara oli ihan täysin varma, että äiti ei olisi hyväksynyt sitä, mitä hän suunnitteli omalle tulevaisuudelleen. Toimittajan työ tuskin olisi äidin ykköslistalla Claran ammatiksi. Senpä vuoksi Clara fiksusti tyhjensi selaushistoriansa ja varmisti paristakin eri paikasta, että tietoja ei todellakaan enää löytyisi jos äiti alkaisi kaivella hänen konettaan.

-Bussi tulee ihan juuri,
Nea huomautti ja Clara napsautti koneensa kiinni.
-Moikka äiti,
kuului kahdesta suusta lasten rynnätessä ulko-ovesta ulos.
-Mukavaa koulupäivää,
nainen toivotti.

Hän jäi istumaan pitkäksi aikaa sohvalle lasten lähdettyä. Nea mietti seuraavaa siirtoaan hyvin tarkkaan. Hän päätteli, että pelkkä Mikkelssonin nimen alle hautautuminen ei olisi riittävä suojautumiskeino. Tarvittaisiin enemmän.
Pesukone lakkasi pyörimästä ja päästi merkkiäänen. Nainen nousi sohvalta, tarttui tällä kertaa tietokoneeseen ja etsi hakukoneella kaupungin tarjontaa erilaisista palveluista.

Ennen lähtöään Nea vei pyykit kuivumaan. Olo oli raskas. Suru tuntui aina välillä puristavan hänet tiukasti kahden seinän väliin, henkeä ei saanut. Nean täytyi hetki keskittyä hengittämiseen.

Muutamaa tuntia myöhemmin kaupungin puistossa istui uudistunut nainen.

Nean suru ei ollut lähtenyt minnekään muutoksen myötä, tuska Benjaminin menetyksestä seuraisi häntä läpi loppuelämän, mutta ainakin hän oli tehnyt kaikkensa pitääkseen heidän lapsensa turvassa.

-Äiti näyttää tosi omituiselta,
Clara sanoi ja tuijotti toiselle puolelle puistoa.
-Ei yhtään äidiltä,
Carl myötäili ja söi äidin ostamaa ruoka-annostaan vieläkin. Pojalla ei oikeastaan ollut nälkä. Järkytys äidin muutoksesta oli jotenkin... ylenpalttinen tunne.

Äiti hihkaisi vuokranneensa heille kaikille rullaluistimet, joten kiltisti lapset siirtyivät luistelukentälle.

Vielä autossakaan he eivät puhuneet mitään, ynähtelivät vain äidin juttelulle. Molemmat olivat aivan liian häkeltyneitä sanoakseen yhtään mitään.

Kotona Carl meni ensimmäiseksi iltapesulle ja oli jo unessa Claran tullessa huoneeseen. Lattia tuntui kylmältä paljaiden jalkojen alla, vaikka vanha puu olikin muuten miellyttävä ja kulunut pehmeäksi. Nopeasti Clara sujahti peiton alle.

Hän makasi pitkän aikaa selällään, silmät auki, ja järjesteli päässään risteileviä ajatuksia. Hän oli nyt aivan varma, että isälle oli tapahtunut jotain todella pahaa, mutta miksi. Äiti oli vaihtanut hiustensa värin ja leikannut ne täysin uudella tavalla, joten asia oli vakava. Kymmenet erilaiset variaatiot pitivät Claraa hereillä pitkälle yöhön.

Vihdoin väsymys kävi niin suureksi, että Clara nukahti syvään, rauhalliseen uneen.