27. Elämää teinien yksinhuoltajana

Eilisen päivän olen kirjoittanut. Kaikki loppuosat ( siis kuvatut ja siirretyt, tarina ei ole loppumassa ) on kirjoitettu valmiiksi ihan viimeistä lukuunottamatta. Yritän senkin saada aikaiseksi vielä tänään. Osia tulee ilmestymään tiheämmällä tahdilla, jotta päästään siihen vaiheeseen, että kirjoitus ja peli olisivat kutakuinkin käsi kädessä.

Kirjoitusvirheitä saattaa löytyä. Korjailin tästä osasta yhden ennen julkaisua. Lukuiloa!

**********

Jälleen uusi aamu, uusi päivä. Meri oli rauhallinen, sen mainingit hakkasivat verkkaisesti aallonmurtajaan heti talon takana. Lokit olivat vielä unessa ja kaikkialla oli hiljaista.

Paitsi Wuorenheimoilla. Perhe oli jo noussut, suorittanut aamutoimensa ja syönyt. Vanha televisio särisi nurkassa ja sieltä tuli jotain realityhömppää taas kerran. Tähän aikaan aamusta valinnanvaraa tosin ei kauheasti ollut.
-Luuletko että noi kaksi saa välinsä vielä kuntoon,
Clara kysyi äidiltään.
-Tottakai saa. Viimeistään huomenna ne jo itkien pyytelee toisiltaan anteeksi ja ovat taas ylimmät ystävät,
tämä vastasi.

-Mut noi niitten lapset ne vasta järkkyjä onkin,
Carl naureskeli.

-Se johtuu ihan puhtaasti siitä, että noille ihmisille on tärkeämpää olla läsnä kameroille, ei lapsilleen,
Nea huomautti ja Carlin suu meni hämmennyksestä pyöreäksi.

-Sä taidat kuule äiti olla oikeassa,
Carl sanoi ja nainen nyökkäsi hymyillen.
-Tietysti olen. Ja nyt bussi tulee. Juoskaahan pysäkille.
-Heippa äiti!
-Hyvää koulupäivää.

Lasten lähdettyä Nea sulki television, vei pyykit narulle ja tarttui matkalla päivän lehteen. Edelleenkin rutiininomaisesti hän luki lehden joka päivä.

Hän ei etsinyt suuria uutisia, vaan niitä pienempiä. Niitä, jotka saattoivat kertoa jotain Triadista, sen toiminnasta, sen levinneisyydestä. Toistaiseksi Nea ei ollut löytänyt tästä kaupungista mitään merkkejä kyseisestä rikollisjärjestöstä. Hän ei oikeastaan ihmetellyt asiaa. Tämä kaupunki oli niin säälittävä, että se ei taatusti olisi ensimmäisenä Triadin listoilla soluttautumispaikaksi. Nea uskoi kuitenkin vielä tunnistavansa soluttautujat eikä edes kiinalaisia turisteja ollut kaupungissa näkynyt. Ja miksi näkyisikään. Ei täällä ollut mitään.

Kauppa Tamaran kanssa kävi ja kukoisti. Naiset olivat saaneet kehitettyä välilleen oikein toimivan bisnessuhteen ja sen seurauksena Nealla oli ollut varaa hankkia asioita heidän virkistyksekseen. Sellainen oli mm. vanha, kulunut sähköpiano.

Muuallakin asunnossa näkyi pientä kasvojen kohotusta. Lattialle oli tiensä löytänyt vanha antiikkimatto. Uudet sohvat sen sijaan olivat niin kalliita, että sellaiseen Nea ei ollut vielä raaskinut investoida. Sen sijaan hän oli löytänyt pari lopen uupunutta kasvia ja viherpeukalona käyttänyt taitonsa niiden pelastamiseksi.

Clara oli opiskellut erilaisia tapoja parannella asuntoa muutoin ja yksi tärkeimmistä parannuksen kohteista oli televisio. Kuvanlaatuun hän ei valitettavasti voinut vaikuttaa, mutta kanavia sentään pystyi saamaan lisää.

Tässä nyt vihdoin tarinan ulkopuolelta näkymää siitä, millainen asunto pohjaltaan on. Osa tästä rakentamastani talosta on pimeänä, mutta olen jättänyt itselleni laajentumisvaraa parin asunnon verran. Molemmat tiloista tässä vaiheessa vielä sisustamattomia, mutta tulevat tarpeeseen tarinan ja suvun edetessä.

Ennen kuin Nea huomasikaan, oli Carlin syntymäpäivä. Hän aina silloin tällöin oli sanoa poikaa Benjaminiksi, huomaamattaan. Pojassa oli paljon isänsä näköä, niin paljon, että se sattui sieluun ja lohdutti, molempia yhtä aikaa.

Syntymäpäivien kunniaksi Nea oli leiponut kakun. He juhlivat Carlin pyynnöstä vain pienessä perhepiirissä.

Vaikka juhlat olivat pienet, ei niiden silti tarvinneet olla ankeat. Nainen oli ostanut torvet, jotta saatiin tarvittavaa meteliä aikaiseksi. Se kertoi ilosta, onnesta. Asioita, joiden merkitys oli niin kovin muuttunut Nean elämässä.

Nykypäivänä Nea oli iloinen siitä, että lapset olivat terveitä ja turvassa, onnellinen siitä, että heillä ylipäätään oli katto pään päällä. Voi kun Ben... Tuska riipaisi jälleen syvältä, tuoreena ja uutena. Nea arvasi, että hän tulisi vielä monia kertoja itkemään niitä asioita, joista Ben jäi paitsi. Joista lapset jäivät paitsi, koska heidän isänsä oli kuollut. Nyt ei kuitenkaan voinut itkeä. Nainen ravistautui hereille ajatuksistaan, pakotti itkun takaisin ja katsoi, miten heidän yhteinen lapsensa kasvoi.

Vartuttuaan Carl oli yhä enemmän isänsä näköinen. Nea halasi poikaansa pitkään ja hartaasti, niin pitkän, että Carl alkoi jo liikehtiä levottomasti.
-Äiti, voinko mä nyt saada ajokortin,
poika kysyi vihdoin vetäytyessään syleilystä.
-Kyllä voit. Minä käyn vain täyttämässä parit paperit ja sitten voimme aloittaa.

Täyttö onnistui netissä, joten se oli nopeasti hoidettu ja vielä samana päivänä Nea alkoi opettaa Carlille ajotaitoa. Liikkeelle lähtö oli melkoisen nykivää ja nainen ehdottikin varovasti, että jos ensi alkuun pysyttäydyttäisiin kuitenkin ihan täällä syrjäisemmillä kaduilla.

Nean opettaessa poikaansa Clara paranteli jälleen asuntoa ja kunnosti tällä kertaa hellan. Tytöstä oli kehittymässä varsin näppärä fiksailija.

Perhe viihtyi varsin hyvin keskenään ( kaupungissa oli tässä vaiheessa vielä verrattain vähänlaisesti simejä, sillä ladattu My Sims Realtysta ) ja vieraili usein keskuspuistossa.

-Mä voitan sut ihan varmasti tällä kertaa,
Carl hihkui ja onnistui sitten laskemaan jalkansa ruudulle, jossa kivi sijaitsi.
-Niin, niinpä taidat,
sanoi Clara kuivasti.
-Älä yhtään viitsi! Sä et ole vielä selvittänyt ruudukkoa kertaakaan puhtaasti!

-Ja sä olet tehnyt sen, mitä, kerran?
-No on se aina yksi kerta enemmän kuin sulla.
-Katsotaan.
Leikkimielinen naljailu ja kisailu jatkui sillä välin, kun äiti grillasi heille.

Tällä kertaa grillissä oli tofulohta. Vaikka lapset olivatkin kaikkiruokaisia, Nea ei vain kyennyt saamaan itseään syömään lihaa. Minkäänlaista lihaa.

Herkullinen ruuantuoksu täytti ilman ja lapset kiiruhtivat paikalle ilman eri käskyä.
-Grillattua tofulohta,
Carl sanoi veden herahtaessa kielelle.
-Äidin tekemät ruuat on ihan parhaita,
Clara vahvisti.
-Onneksi te ette muista isoäitinne tekemiä ruokia,
Nea mutisi.
-Minä muistan,
hihkaisi tytär.
-Muistatko?
-Voi kyllä! Isoäidin Dim Sum oli taivaallista!
Carl näytti hieman nyrpeältä, sillä hänellä ei toden totta ollut minkäänlaista muistikuvaa Biyun ruuanlaittotaidoista tai naisesta ylipäätään.

Seuraavana aamuna Nea oli jälleen todella aikaisin hereillä. Vaikka talo itsessään oli vähän sitä sun tätä, suihku sentään toimi ja sieltä tuli kuumaa vettä. Se vain höyrysi ja tiivistyi pikkuhiljaa ikkunoihin naisen jatkaessa suihkutteluaan. Hän ei olisi millään malttanut lopettaa ja törmätä kohdakkain viileän sisäilman kanssa.

Carl oli tällä välin herännyt ja kaiveli äitinsä tekemiä leivänjäännöksiä jääkaapista.
-Huomenta,
Nea sanoi pojalleen pehmeästi.
-Huomenta,
Carl vastasi unisen oloisena ja haukotteli.

Aamupalaksi syntymäpäiväkakkua? No, kyllä sen aamun voisi huonomminkin aloittaa, nainen pohti. Häntä ei myöskään enää kiinnostanut tuliko kiloja lisää vai ei. Joskus sellaisilla asioilla oli ollut kauheasti merkitystä. Se oli ollut olevinaan tosi tärkeää olla hoikka. Nea hymähti itsekseen. Tänä päivänä hänelle oli aivan yhdentekevää minkä mallinen hän oli.

Carl lähti aamupesulle ja sillä välin äiti hoiti tiskauksen. Näissä arkisissa puuhissa oli jotain todella lohdullista. Ne rytmittivät päivää, loivat turvaa. Silti nainen oli aina hieman varuillaan. Aina.

Carl ja Nea olivat jo katsomassa televisiota kun Clara vihdoin heräsi ja suuntasi jääkaapille.

Nainen vilkaisi ohikulkevaa tytärtään. Tämä vaikutti jotenkin niin... tyyneltä nykyisin. Mitähän Claran päässä oikein mahtoi liikkua, Nea pohti. Ei menisi enää kauaa, kun tyttö olisi täysi-ikäinen ja hänen täytyisi aloittaa työt jossakin.

Hänen täytyisi keskustella tämän kanssa pian, kysyä tämän tulevaisuudensuunnitelmista. Nea katseli tytärtään pohdiskellen. Clara oli kaunis. Äärimmäisen kaunis. Avioituminen ei tulisi olemaan vaikeaa, hän mietti. Tyttö ei varmasti tyytyisi pelkkään avioliittoon kuitenkaan, Nea mietti. Hän haluaisi uran. Toivottavasti myös lapsia.

Samassa bussin torvi soi talon ulkopuolella.

-Älä odota tänään minua aikaisin kotiin. Meillä on se toimittajakurssi,
Clara sanoi ja vilkaisi äitiään kiiruhtaessaan bussille. Nealta karkasi kauhistunut hengähdys.

-Mi-mikä toimittajakurssi,
hän änkytti.
-Kerroinhan minä sinulle siitä. Moikka!
Nea katsoi syvästi järkyttyneenä lapsiensa perään.

Ei. Et kertonut, hän ajatteli murtuneena. Mitä tahansa muuta. Mitä tahansa muuta paitsi tätä!

Hieman vapisevin jaloin ja tärisevin käsin Nea kaivoi oman kannettavansa ja siirtyi ruokapöydän ääreen. Oli aika ottaa yhteyttä Barbaraan.
Hän ja Barbara olivat sopineet, että Nea laittaisi sähköpostia jostakin tuntemattomasta tilistä kun tilanne tasaantuisi. Nainen oli jutellut erään nörtin kanssa ja tämä oli järjestänyt pientä maksua vastaan asiat niin, että Nean kone näytti lähettävän viestejä Etelä-Afrikasta. Se oli riittävän kaukana. Sydän jyskyttäen Nea avasi chattiohjelman, loi sinne uuden tilin ja etsi sen jälkeen Barbaran.

"Hei Babi. Mitä sinne kuuluu? Ai niin: Nemesis."

Nemesis oli yhdessä sovittu salasana, josta Barbara tietäisi kuka häneen todella ottaa yhteyttä.

"Luojan kiitos! Vihdoinkin! Olen ollut huolesta järjiltäni! Missä te olette?" 

"Tai ei, älä kerrokaan!"

"Ei, en kerro."

"Ennen kuin unohdan: talo ja irtaimisto saatiin myytyä. Ihan kauheasti siitä eri rahaa tullut, pahoittelen sitä, sillä olihan se paljon arvokkaampi kuin siitä saatu korvaus nyt on. Olen joka tapauksessa siirtänyt varat tilille Sveitsiin. Annan kohta tilinumeron, käyttäjätunnuksen ja salasanan, niin saat rahat itsellesi."

"Voi kiitos! Olemme pärjänneet kyllä, joten kuten, nälkää emme ole nähneet, mutta juuri kauhean paljon ylimääräisiä emme ole voineet ostella. Asuntokin on aika... no, onhan tässä seinät ja katto =)"

"Täällä oli tosi tiukat paikat hetken aikaa. Me emme tienneet yhtään mitä oli tapahtunut ja miksi. Sinä kerroit vain, että otat yhteyttä ja kerroit tuon salasanan, mutta siinä kaikki. Meitä kävi haastattelemassa poliisin lisäksi aivan omituinen ihminen. Mitä oikein tapahtui?"

Tämä oli täysin puhtaasti filmausta, sillä molemmat tiesivät, että Barbaran konetta vakoiltaisiin. Olihan Babi tiennyt, Nea oli lyhyesti asiasta kertonut ja ajan kanssa nainen oli taatusti saanut lisääkin tietoa, sillä tämä ei todellakaan ollut typerä. Oli kuitenkin elintärkeää salata tämä kyseinen asia Triadilta Barbaran ja tämän perheen hyvinvoinnin vuoksi.

"En minä voi kertoa, joten älä kysy. Luota vain siihen, että veljesi oli hyvä ihminen, ihan kuten vanhempasikin. Miten poikasi Jyrki voi?"

"Hänestä tulee aikuinen kohdakkoin."

"Meillä on täällä sama juttu Claran kohdalla ja siitä haluaisinkin jutella. Tarvitsisin vähän apua. Katsos kun..."

Keskustelu jatkui vielä hyvän tovin ja Nea sai kaipaamaansa tukea. He vaihtoivat vielä muutamia kuulumisia viestittelyn lopuksi ja sen jälkeen he sanoivat jäähyväiset toisilleen. Yhteydenpito jatkossa ei olisi turvallista. Oli aivan hirvittävän vaikea päästää irti näistä viimeisistä langanpäistä, jotka sitoivat Neaa vanhaan elämään, Benjaminiin, yhteisiin muistoihin, mutta se oli pakko tehdä, kaikkien heidän turvallisuudekseen. Nea itki lopettaessaan viestittelyn. Sen jälkeen hän teki kuten tyttärensä, siivosi sivuhistorian, peitti kaikki jäljet... ja siirsi rahat omalle tililleen.