63. Pieni perhe

No niin, tässä se nyt vihdoin on, pitkän, pitkän tauon jälkeen isänpäivän kunniaksi: uusi osa.
En vieläkään lupaa osia viikottain, sillä aika on tämän loppuvuoden aika kortilla. On tulossa muutamia rientoja tässä ennen joulua, sitten on joulu ja uutena vuotena vanhin tyttäreni menee naimisiin. Yritän kuitenkin saada jotain aikaiseksi, sillä suunnitelmat seuraavalle sukupolvelle ovat jo olemassa ja palan halusta päästä sinne asti =)

Hyviä lukuhetkiä!

**********

Jokainen päivä on Evalle uusi kiitollisuuden ja ihmetyksen aihe. Hän nukkuu vähän, vain muutamia tunteja, mutta mikään ei näytä kykenevän saamaan häntä huonolle tuulelle.

Emilin itku on tervetullut lahja, Eva ajattelee. Itku kertoo, että poika elää, on olemassa. Joka päivä nainen miettii, että onko tämä todellakin totta.

-Äidin rakas kultapipana,
Eva lepertelee nostaessaan Emiliä kehdosta. Vauvan tuntu hänen kasivarsillaan lyö nautintona koko ruumiin läpi. Tätä hän on kaivannut, lasta paapottavaksi.

-Onko meillä nälkä, onko,
Eva kuiskuttaa ja poika katsoo tarkoin, vakavin silmin äitiään.

Eva ottaa valmiin maitopullon ja Emil tuhisee tyytyväisenä. "Minä pidän sinut turvassa", Eva lupaa lapselleen äänettömästi. Mikään paha ei saa koskaan tulla Emilin kohdalle, Eva päättää.

Hän jää valvomaan Emilin unta ja istahtaa lopulta keinutuoliin, torkahtelee. Sieltä Dante hänet löytää tullessaan töisä ja asettaa varovasti viltin Evan jalkojen päälle. Mies kurkistaa kehtoon, näkee poikansa nukkuvan viatonta ja syvää pienen lapsen unta. Onni on vahvasti läsnä tässä pienessä huoneessa.

Jokainen arkinenkin askare pojan kanssa on Evan mielestä ilon aihe. Häntä ei haittaa haisevat kapalot, sillä ne tietävät mukavia kylvetyshetkiä. Emil tuntuu nauttivan veden lämmöstä.

-Onko nyt puhdas olo, onko,
Eva kyselee hymyillen pojaltaan ja tämä kihertää vastaukseksi. Evan sydän on täynnä.

Vierailut sisarusten luona ovat ihan erilaisia kuin ennen. Ida on leveästi hymyillen vastassa jo ulko-ovella.
-Voi pientä Emiliä,
hän lepertelee.
-Poikaa taitaa väsyttää,
Eva vastaa huolehtivaisesti.
-Yläkerrassa on kehtoja. Laske hänet sinne hetkeksi,
Ida kehottaa.

Emil huutaa väsymystään ja hetken aikaa Eva keinuttelee häntä varovasti vatsan päältä, huuto raukeaa, muuttuu hiljaiseksi yninäksi ja lopulta poika nukahtaa.
-Eva,
kuuluu varovainen kuiskaus.

Eva kääntyy ympäri ja näkee Hannan. Syyllisyys ja suru kuohuvat Evassa. Hanna näyttää väsyneeltä taitavan meikkinsä alla.
-Anteeksi,
Eva kuiskaa hiljaa, painaa katseensa.

-Mitä ihmettä Eva, miksi sinä pyydät minulta anteeksi,
Hanna kysyy hämmästyneenä.
-Minä en ole ollut sinun tukenasi, kuten sinä olit minun, ja nyt sinut on pakotettu ulos omasta kodistasikin,
Eva vastaa katuvasti ja murtuu lopulta.
-Minunkin on Carlia niin ikävä.

Tämä murtaa myös Hannan heikot muurit ja he molemmat itkevät, sopertelevat anteeksiantoja, kertovat toisilleen kuinka turhia sellaiset tunteet ovat.

Hanna vetää lopulta Evan tiukkaan halaukseen.
-Eva, sinä et saa kantaa huolta minusta ja tytöistä. Et saa. Sinulla on nyt pieni poika ja sinun täytyy olla kunnossa häntä varten.

-Hän on minulle maailmassa kaikkein tärkeintä, koko sydämeni,
Eva sanoo ja rakkauden koko syvyys kuvastuu sillä hetkellä hänen silmistään.

Hanna ei kestä katsoa nuoren naisen syvää rakkautta. Se vihloo syvälle hänen omaan sieluunsa. Hänen suurin rakkautensa oli Carl. Hannan tekisi mieli sanoa Evalle, että ensin on parisuhde, sitten lapset, sillä kun parisuhde on kunnossa voivat lapsetkin hyvin. Hän ei kuitenkaan sano. Eva on odottanut Emiliä niin kauan eikä Hanna henno opastaa häntä sen vuoksi.
-Mene juttelemaan sisaresi kanssa. Minä vahdin poikaa sen aikaa,
Hanna sanoo sen sijaan lempeästi, puristaa Evan olkapäätä nopeasti. Eva nyökkää.

Ida ja Daniel kyselevät tarkasti mitä Evalle ja Emilille kuuluu.
-Poika on aivan hurmaava,
Eva selittää onnellisuuden huokuessa hänestä.
-Olen varma, että hän on nero!

Ida nauraa hyväntahtoisesti.
-Niinhän me kaikki ajattelemme lapsistamme ja se on aivan luonnollista,
Ida vastaa ja Eva hämmentyy hetkeksi.

-Sinun pitää tulla käymään ja nähdä itse miten poika ottaa kontaktia minun kanssani! Ja hän on vasta kapaloiässä,
Eva hehkuttaa, haluaa vakuuttaa sisarensa Emilin erinomaisuudesta.

Ida katsoo sisartaan orastavan huolen vallassa. Hän toivoo, että Eva ajan mittaan rauhoittuu ja omaksuu roolinsa ja tilanteensa normaalina äitinä. Ida päättää keskustella asiasta Danielin kanssa hieman myöhemmin. Hän vilkaisee pikaisesti miestään ja tämä nyökkää lyhyesti, sanattoman yhteisymmärryksen vallassa.

Dante ei nykyään vietä enää vapaa-aikaa muualla kuin kotona. Eva on hämmästynyt tästä. Hän muistaa ajat, jolloin miestä hädin tuskin näkyi. Nyt tämä pyörii aina jaloissa.

Dantesta myös sukeutuu loistava isä. Hän huolehtii pojasta aivan kuten Evakin ja nainen saa hetkittäin aikaa nukkua vähän pidempäänkin. Väsymys on tälle lopulta liikaa ja Dantee vaatimalla vaatii naista lepäämään.

Pidellessään vauvantalkin tuoksuista poikaansa hellästi itseään vasten Dante tuntee suunnatonta onnea. Jossain taustalla pyörii häiritsevästi katumus. Hän ei ole ollut koskaan Irjalle isä. Ei tällä tavalla. Hän käy tapaamassa lasta kyllä säännöllisesti, mutta ei ole osa tämän elämää. Ei voi olla.

Autuaan tietämättömänä miehensä sivuaskeleesta, sen hedelmästä ja mukanaan tuomasta syyllisyydestä Eva istuu poikansa kanssa keinutuolissa, laulaa hiljaa kiinalaista tuutulaulua ja vajoaa transsinomaiseen tilaan pojan nukahtaessa hänen käsivarsilleen.
Heillä on tässä kaikki. Pieni perhe. Täydellinen. Eva ei toivo enää mitään muuta.