64. Arkielämää

Tässä seuraava osa, olkaa hyvät =) Tällä kerralla aika arkisissa tunnelmissa mennään.

**********

Emil kasvaa kuin varkain. Vauva-aika on takana ja tilalla suloinen taapero.

Emil perii suvustaan punaiset hiukset. Hänen suuret, siniset silmänsä katselevat maailmaa rauhallisesti ja uteliaasti. Hän oppii hyvin nopeasti mitä äiti tarkoittaa laskiessaan hänet istumaan paikkaan, jota kutsutaan potaksi.

Toinen minkä Emil nopeasti ymmärtää, on syöttötuoli ja sen merkitys. Hän seuraa tarkasti äidin liikkeitä ja tietää, että kohta edessä on lautanen, jolla on jotakin herkkuruokaa.

Rattaissa istuminen on aina ihan mahtavaa! Se tarkoittaa, että mennään ulos ja tehdään jotain kivaa!

Emil muistaa jo minne suuntaan pitää mennä, jotta päästään leikkipuistoon. Kärsimättömyys iskee ja poikaa osoittaa sen suuntaan innoissaan, vaativasti.

-Älä putoa rattaista,
äiti komentaa hellästi, mutta tiukasti Emilin riehaantuessa aivan kunnolla nähdessään keinuhevosen. Sinne hän haluaa! Ratsastamaan! Nyt!

-Ooh, onko se Emilin lempiheppa, onko,
äiti kysyy silmät suurina, muka hämmästyneenä ja Emil hihkuu ilman sanoja.

Tähän poika ei kyllästy koskaan. Hevonen soi ja sen sieraimista puskee savua kun se liikkuu. Emil hihkuu riemuissaan ja huolehtiva Eva häilyy suojelevasti pojan yllä, valmiina koppaamaan kiinni jos poika tippuisi, mutta sitä ei koskaan tapahdu. Emil pitää tiukasti kiinni, keskittyy, eikä hänen riemullaan ole rajoja.

-Kultaseni, meidän täytyy nyt mennä,
Eva sanoo ja naputtaa rannettaan, vaikka kelloa siinä ei olekaan.
-Syömään ja sitten vähän soitetaan vielä sen jälkeen. Ja matkalla käydään kaupassa,
hän houkuttelee poikaa.

Tällä kertaa se onnistuu ja Emil nostaa tottelevaisesti kädet ylös, antaa äidin nostaa hänet laitteesta pois.

Eva pitää tästä pienestä kaupungista, jossa kaikki on lähellä. He asuvat ihan keskustassa, kaupan vieressä, ja leikkipuisto on heti kaupan takana. Ostokset voi kätevästi sulloa rattaiden alakoriin.

Emil touhuilee omiaan sillä aikaa kun Eva valmistaa ruuan ja auttaa sitten pojan syöttötuoliin syömään. Ruuan jälkeen Eva istuu opettamassa Emilille soitannan saloja. Poika on niin innoissaan ettei kumpikaan heistä tajua miten väsyneeksi Emil ehtii.

Emil kitisee väsyneenä ja hellästi Eva vaihtaa hänen vaippansa sekä yöpuvun, laskee pojan kehtoon.

-Eee-eeeh! Äää!
Emil kiljuu väsyneenä, on haluton käymään nukkumaan. Eva suutelee hellästi Emilin otsaa.
-Rakas, nyt on aika nukkua. Olet ihan poikki.

-Ääää!
Se tarkoittaa äiti, Eva tietää, ja poika takertuu napakasti Evan käteen. Nainen antaa kätensä olla siinä hetken, sillä hän tietää, että kohta ote kirpoaa ja poika nukahtaa. Tämän kiukku nukahtamista vastaan on lähes legendaarinen, hän tuumii.

Ja niin käy, että uni alkaa vallata pienen pojan kehoa vastustelusta huolimatta. Emilin ote äidin sormista irtoaa, hän yrittää vielä urheasti taistella unta vastaan, ei halua nukahtaa, tarttuu polvistaan kiinni, yrittää väkisin istua vielä hetken. Ääntä ei enää tule.

Sisin hellyyttä täynnä Eva katsoo pientä nukkuvaa poikaansa. Tämän tummat ripset ovat pitkät, posket rusottavat terveellisesti ulkona vietetyn päivän jälkeen. Eva ei usko, että tämän enempää voi rakastaa ketään.

Aamulla hän kylvettää Emilin ja poika saa kylpyhatun päähänsä. Eva ei halua, että Emil vilustuu. Hänestä on tulossa hyvää vauhtia neuroottisen ylisuojeleva.

Eva laulaa vanhaa kylpylaulua, jota hänen oma äitinsä aikanaan lauloi hänelle. Emil kuuntelee hetken keskittyneesti. Tummat ripset kehystävät kirkkaansinisiä silmiä.

Kauaa Emil ei kuitenkaan jaksa keskittyä, sillä kylpeminen on kivaa ja kuplat ovat erittäin hauskoja.

Sateisina päivinä Eva vie pojan kirjastoon ja siellä keskitytään puheen opetteluun ja luetaan mukavia, pieniä kirjoja, jotka samalla opettavat lasta. Eva nauttii näistä päivistä tavattomasti. Hän elää poikaansa varten. Suhde Danten kanssa on seesteinen, intohimo on jäänyt jonnekin taka-alalle.

Dante viettää edelleen kaiken vapaa-aikansa kotona. Näin pienessä kaupungissa on vaikea ylipäätään välttyä tapaamasta naisia, joiden kanssa on ollut jotakin peliä aikoja sitten. Nyt kun hän ei enää harrasta sellaista, näiden naisten kohtaaminen on lähinnä kiusallista. Niinpä hän mieluummin soittelee kotona pojalleen ja Evalle.

Illalla Emilin mentyä nukkumaan Eva ja Dante asettuvat juttelemaan vuoteelle, kertoilevat omista päivistään, Danten työstä ja Emilin kehityksestä. Dante epäröi hieman, on hetken vaiti, tuntee vaimonsa tyynen ja kysyvän katseen.
-Eva, meidän pitäisi puhua yhdestä asiasta.
-No puhutaan,
Eva vastaa rauhallisesti.
-Hanna ja tytöt... Eikö heidän olisi aika jo tulla kotiin,
Dante lopulta saa sanottua.

Eva jähmettyy, hymystä jää jäljelle pelkkä irvistys Danten sanojen iskiessä syvälle hänen tajuntaansa. Hän miettii, ankarasti, Dante hädin tuskin uskaltaa hengittää.

-Tämä on Hannan ja tyttöjen koti,
Eva lopulta sanoo.
-Oletko sinä varma, että jaksat,
Dante kysyy huolehtivasti. Evan neuroottiseksi äityneet oireet eivät ole jääneet häneltäkään huomaamatta, mutta hän ei tiedä mitä niille tekisi. Dante arvelee, että tasaisen ja tyynen Hannan seura tekee Evalle hyvää, pehmentää tämän pakonomaista tarvetta suojella poikaansa.

-Kyllä, olen varma,
Eva vastaa ja Dante vetää hänet hellästi kainaloonsa, suutelee hyvältä tuoksuvia hiuksia. Halu leimahtaa Danten sisällä, mutta Eva on niin etäinen, että Dante ei kykene lähestymään häntä. Ei pojan syntymän jälkeen. Eva on kyllä häntäkin kohtaan hellä, mutta siinä kaikki. Tarve alkaa kasautua pikkuhiljaa mieheen ja hän purkaa sitä työskentelemällä yhä ankarammin. Se auttaa, sillä hän on nousemassa hyvää vauhtia isoimmaksi rock tähdeksi sitten koko Simlandian historian.