23. Isän prinsessa

Tässä siis kolmas osa tälle viikonlopulle, joten jos satuit tulemaan paikalle vasta nyt, otapa pari osaa taaksepäin tuosta sivusta ;-)

Olen tässä viime aikoina ollut hieman laiska kommentoija, sekä omassa että muiden blogeissa, sillä luen osat useasti kiireessä ( menossa töihin tms. ) ja ajattelen aina, että tulen myöhemmin takaisin ajan kanssa kommentoimaan.
Yeah, riiiight...

Yritän kuitenkin muistaa aina edes silloin tällöin kommentoida/vastata, joten vaikka kommenttejani ei näkyisikään joko Arwenin tai Windolynin tileistä, luen joka tapauksessa.

**********

Ben oli lukemassa kaikessa rauhassa aamupalan jälkeen kun Clara kömpi alakertaan vastaheränneenä ja hieman unisena.

-Isi...
Ben huokaisi ja laittoi kirjan syrjään.
-No mitä prinsessa?

-En mä ole mikään prinsessa,
Clara nyrpisti nenäänsä.
-Kyllä sinä olet. Sinä olet minun prinsessa.
Tyttö tuhahti muka loukkaantuneena, mutta kasvoilla käväisi tyytyväinen hymy.

-Veisitkö sä mut tänään rullaluistelemaan?
-Luuletko että pysyt pystyssä luistimilla?
-Tietty pysyn!
-No sitten... Mutta ensin sinun pitää syödä kunnon aamupala, jotta jaksat luistella.
-Joo!
Clara kiljui innoissaan ja ryntäsi keittiöön kuin heikkopäinen. Ben naurahti itsekseen.

Isä ei pysynyt perässä, kun Clara sitoi luistimet niin nopeasti jalkoihinsa ja oli menossa jo. Aika horjuvalta luistelu kieltämättä näytti ja Beata ohimennessään tuki hetken aikaa Claraa selästä.
-Älähän kaadu,
täti sanoi pehmeästi tytölle.
-Kiitti,
Clara sai juuri ja juuri sanottua, sillä kaikki keskittyminen meni pystyssä pysymiseen.

Tyttö levitti kätensä kuin olisi ollut lentoon lähdössä ja Ben kiiruhti vihdoin paikalle.

Eikä mennyt kauaa kun Beata sai auttaa oma poikaansa. Aimo oli kaatumassa ihan suorilta vartaloin selälleen kun nainen kiirehti juuri ajoissa nappaamaan kainaloiden alta kiinni.

-Siinä sitä oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita,
Biyu nauroi tyttärelleen kun tämä vihdoin tuli huokaillen ja hikeä pyyhkien kehästä ulos.

-No todellakin!. Ensin meinaa kellahtaa Clara, sitten Aimo ja minä sain luistella jalat kipeinä pelastamaan näitä lapsia, etteivät kallot halkea. Tuossa urheilussa kyllä kypärä olisi paikallaan,
Beata puuskahti vain osittain tosissaan. Kaikesta huolimatta hänellä oli ollut oikein mukavaa, mutta kyllä hän nyt tarvitsisi pienen hengähdystauon.

-Minne se Aimo oikein katosi,
Biyu kysyi hämmästellen ja yritti etsiä poikaa katseellaan.

-Voi sentään, se poika on niin nopea jaloistaan ja koko ajan menossa. Heillä on jalkapallojoukkueen treenit alkamassa, joten Aimo lähti sinne,
Beata pahoitteli äidilleen.
-Sano nyt ihmeessä pojalle, että tulee käymään ja katsomaan isoäitiään kun kerran olette vaihteeksi maisemissa,
Biyu sanoi ja sai vain vaivoin pidettyä närkästyksensä kurissa. Hän ei juuri nähnyt muita lapsenlapsia kuin Benin lapset ja se kieltämättä sapetti aina välillä. Kuvittelivatko lapset, että hän oli kuolematon?

Clarakin sai luistelusta lopulta tarpeekseen ja hipsi jäätelökoneelle heti kun isän silmä vältti.

Hän kauhoi oikein tötterön ja kaatoi sen päälle reilusti kirsikanmakuista kastiketta.

Annoksessa oli sokeria niin tujusti, että Clara joutui istumaan ja toipumaan jonkin aikaa kaikessa rauhassa. Hän päätti, että ei kertoisi isälleen tästä yhtään mitään. Jokseenkin Clara oli varma, että isä ei pitäisi siitä sokerin määrästä, jonka hän oli juuri kitusiinsa vetäissyt.

Seuraavana aamuna Claralla oli tulla kiire. Hän nukkui aavistuksen verran liian pitkään ja ja vilkaisu kelloon kertoi, että bussi tulisi ihan kohta.

Rivakasti tyttö pesi hampaat, vaihtoi vaatteet ja kuuli bussikuskin jo soittavan torvea harmistuneena. Clara pisti juoksuksi.
-Hei postisetä,
hän hihkaisi ohimennessään leveästi hymyillen.
-No hei vaan Clara-neiti,
posteljooni vastasi ja kulki rennosti laatikolle.

Koulun jälkeen Aimo tuli kuin tulikin Claran mukana. Tyttö istahti korikeinuun ja alkoi tehdä läksyjään täppärillä. Aimo käveli keittiön puolelle ja Clara kysyi pojalta, miksi tämä sinne menee.
-Tekemään läksyt,
poika vastasi ykskantaan.

Todentotta, Aimolla oli läksyvihko pöydällä kun Clara tuli keittiön puolelle. Hän kummasteli itsekseen ja ihmetteli, kun Aimo tuskaili läksyjen kanssa.

-Minä otan syötävää. Haluatko sinäkin,
Clara kysyi kohteliaasti.
-En mä vielä. Teen ensin nämä matikantehtävät loppuun.

Sitten poika puhisi, käänsi kynänsä toisinpäin ja kumitti vastauksia vihkostaan. Clara seurasi yhä hämmentyneempänä sivusta.

-Miksi sinä teet tehtävät käsin,
Clara kysyi lopulta.
-Ei mun porukoilla oo varaa mihinkään täppäreihin,
poika totesi koruttomasti, ilman katkeruuden häivääkään.

Kun Clara oli syönyt, keskustelu läksyistä ja niiden tekemisestä jatkui. Nea osui paikalle ja kuuli varsin ison osan. Hän hävisi hetkeksi paikalta.

-Kuule Aimo, minulla olisi sinulle jotakin,
Nea aloitti salaperäisesti.
-Onko? Mitä?

-Lahja. Se on minulta ja mummilta,
Nea sanoi ja ojensi paketin pojalle.

-Voi kiitti! Saako sen jo avata?
-Saa avata,
Nea lupasi.

-Ooh! Mä sain oman täppärin! Voi kiitti Nea! Kiitti mummi!
Aimo ryntäsi halaamaan isoäitiään.

-Ole hyvä kultaseni,
Biyu kuiskasi pojan hiuksiin.
-Haluaisitko jäädä yöksi? Jos soitan ja kysyn vanhemmiltasi?
-Joo, kyllä mä haluaisin. Voinko mä nukkua sun vieressä,
Aimo kysyi.
-Tietenkin kultaseni.

Carl kasvoi ja Nea opetti kärsivällisesti lapselleen taitoja, ihan kuten oli opettanut Clarallekin.

Ben seurasi basson äärestä, miten Carl hihkui ja juoksi riemuissaan äitinsä käsivarsille.

Hän ei vieläkään tiennyt varmasti millä tavoin jättäisi Triadin, mutta suunnitelmat itivät pikkuhiljaa. Ajatus alkoi saada muotoaan. Benjamin oli kuitenkin päättänyt, että hän ei tekisi mitään niin kauan kuin äiti olisi elossa. Kun hän irtautuisi Triadista, se edellyttäisi nopeita jatkoliikkeitä eikä hän voisi laittaa vanhusta kestämään sellaista. Vaikka taistelu Benin sisällä olikin valtava, ei hän kuitenkaan toivonut äitinsä kuolemaa.