28. Itsepäisyys on hyve?

Tänään julkaisen poikkeuksellisesti kaksi osaa. Polte jatkaa pelaamista on valtava, joten näiden valmiina olevien julkaisu on pakko ensin hoitaa alta pois =D 

Nyt tästä osasta eteenpäin hypätään vähäksi aikaa Claran matkaan. Taitanee olla ihan ensimmäinen kerta kun näin saan tehtyä ja voi olla, että pidättäydyn jatkossakin tässä kaksi lasta perheessä. Se on vain tarinallisesti niin paljon helpompaa.

**********

Claran syntymäpäivä lähestyi hurjaa vauhtia. Äiti oli yrittänyt kauheasti saada häntä luopumaan toimittajahaaveista, mutta itsepäisesti tyttö piti niistä kiinni. Hän oli alkanut vältellä kotiin menoa aina kun se oli mahdollista ja viettikin nykyään paljon aikaa ystävänsä Vera Isakssonin kotona. Vera oli samantyyppinen luonne ja he tulivat juttuun mainiosti.

Isakssonien perhe asui tiilitalossa paremmassa kaupunginosassa. Talo itsessään ei ollut kovin iso, mutta se oli kuitenkin oma, toisin kuin Claran koti.

-Voisinko saada mehua,
Clara kysyi Veralta.
-Siellä sitä on jääkaapissa, ota itse. Mua niin ahdistaa nää tehtävät. Ihan oikeesti! Onko näitä läksyjä pakko olla aina näin paljon,
Vera ähki asettuessaan lattialle läksyjä tekemään.

-Mä ehdin tehdä ne jo koulussa, tunnilla.
-Sä ootkin tommonen hikari.
Se tuli toteavasti, ei syyttävästi, joten Clara ei ottanut asiaa pahalla.
-Mun on pakko yrittää saada stipendi.
-Stipendi? Miksi?
-Muru, me kaikki ei olla rikkaita. Jos mä haluan päästä opiskelemaan, mun on parempi tehdä kaikkeni, että ne antaa mulle jonkinlaisen stipendin sitä varten.

Kun läksyt oli tehty, tytöt siirtyivät juttelemaan. Useimmiten puheenaiheet koskivat tulevaa uraa, valmistumista, aikuistumista, mitä kaikkea sitten tapahtuisi, mutta toisinaan he vain juoruilivat keskenään.
-Make ja Eve seurustelee,
Clara jakoi salaisuuden ystävälleen.

-Siis mitä? Onko Make sen... idiootin kanssa,
Vera järkyttyi. Hän joutui hetken siistimään sanojaan, sillä muisti viime tingassa, että pikkuveli oli jo tullut kotiin ja teki läksyjä.
Vera oli siksi asiasta niin tuohtunut, että hän itse oli ihastunut Makeen.

-Sä varmaankin tarkoitit sanoa: hutsun,
kuiskasi Clara hyvin hiljaa Veran korvaan ja tämä nyökkäsi vakavana.

-Mä olen kuullut, että Eve on ollut aika monen pojan kanssa... no... sillä lailla. Sen takia se kuulemma Makenkin sai, koska kaikki tietää, että Eveltä irtoaa.

Tytöt purskahtivat kikattamaan ihan tosissaan, posketkin vähän punoittivat.
-Hei oikeesti, seurassa kuiskiminen ei oo reilua,
Daniel valitti. Poika oli aika vastikään aloittanut koulunsa ja lukeminen tuotti hänelle vielä suunnattomia vaikeuksia.
-Sori muru, me mennään ulos,
hänen sisarensa hihkaisi.
-Mitä sä oot kuullut,
Vera kysyi heidän kävellessään ovesta ulos ja Daniel -parkaa kiukutti niin, että kyyneleet tahtoivat pusertua silmäkulmista. Hän olisi halunnut apua läksyjen kanssa, mutta typerä sisko vain juoruili ystävineen ja hän sai selviytyä yksin.

Tällä välin Nea jutteli puistossa Veran ja Danielin isän kanssa. Hän oli saanut tämän yhteystiedot Tamaralta. Aimo Isaksson oli kuulemma hyvä remonttimies ja hänen kauttaan materiaalitkin saisi edullisesti.
-Kun siellä falskaa ihan kaikki! Lattiat ovat menneeltä vuosituhannelta! Ei, älä naura! Ne ovat, ihan kirjaimellisesti! Seinät hapertuvat eikä tauluja oikein uskalla kiinnittää, sillä pahimmassa tapauksessa koko rappaus sortuu. Olisiko sinulla mitenkään aikaa tulla katsomaan,
Nea aneli epätoivoisena.

-Ei hätä ole tämännäköinen. Minä tulen heti huomenaamusta ja katsotaan sitten mitä asioille voi tehdä ja kannattaa tehdä. Teen vähän kustannusarvioita ja ... no, pohditaan sitten. Kyllä se asunto teille kuntoon saadaan. Rouva Mikkelsson on nyt vaan ihan rauhassa,
Aimo rauhoitteli Neaa Varma -tytär sylissään.

Niin todentotta tapahtui. Aimo saapui seuraavana päivänä, katsoi läpi paikat ja kertoi lopulta, että tilanne oli oikeastaan parempi kuin hän uskalsi toivoakaan. Seinät olivat kuitenkin terveet, hometta ei löytynyt ja koska Claralla oli taitoja omasta takaa, häntä voitaisiin käyttää remontin apuna ja ainakin putkihommat jäisivät laskusta pois.
Sen jälkeen asunnossa olikin hyvän aikaa ilmassa pölyä ja meteliä. Seiniä tasoiteltiin, keittiön kaappeja hiottiin, metalliset osat hiottiin ja käsiteltiin.

Remontin valmistuttua asunto alkoi näyttää oikein hienolta. Seinät olivat saaneet uuden, oranssiin taittavan rappauksen. Keittiön puiset tasot oli hiottu ja lakattu ja näyttivät aivan uusilta. Lattia oli ollut ainoa, jota ei voitu pelastaa, joten sen Aimo Isaksson oli miehineen päällystänyt kokonaan uusiksi. Tämän jälkeen olikin aika kantaa uudet kalusteet sisään. Vanha ja virttynyt sohva sai vihdoin lähteä kaatopaikalle.

Ruokapöytä ja tuoli olivat entiset, mutta nekin olivat saaneet kasvojenkohotuksen tässä remontissa. Remontin myötä myös vetäminen oli asunnossa helpottunut, sillä ikkunanpuitteet oli tilkitty uudestaan ja lattian alle oli tehty eristekerros. Sen myötä myös alakerran naapureiden elämä kuului asuntoon entistä vähemmän.

Sopivasti remontin valmistumisen aikoihin osui myös Claran syntymäpäivä.

Nuori nainen vaikeni viisaasti tulevista suunnitelmistaan, vaikka äiti vähän jotain yritti udellakin kakun äärellä.

-Sopiiko jos varaan sinulle ajan Signen salonkiin?
-Onko meillä varaa siihen kaiken tämän jälkeen,
Clara kysyi varovasti.
-Aina sen verran meillä on varaa, että naiset, ja miksei miehetkin, tässä huushollissa saavat itsensä pidettyä jonkinlaisessa kuosissa.

Hyvin pian Clara löysikin itsensä tervehtimästä Signeä.
-Onko sinulla mielessä mitä haluaisit,
tämä kysyi.
-No... Punaisesta minä pidän,
Clara sanoi varovasti.
-Ja se sinulle sopii oikein mainiosti. Noin vahvoilla omilla väreillä voit käyttää helposti voimakastakin punaista.

-Oletko tyytyväinen,
Signe tiedusteli.
-Erittäin,
Clara vastasi ja huokaisi pieni hymynhäive huulillaan.

Salongista Clara siirtyi puistoon, jonne hän oli sopinut tapaamisen äitinsä kanssa. Äiti kuitenkin näytti juttelevan jonkun kanssa, joten Clara moikkasi Eliisa Niirasta ja siirtyi tämän kanssa shakkipöydän ääreen.

-Minä vain sellaista mietin, että sinä kun olet taikuri, niin taidat tarvita itsellesi avustajaa, eikö?
-Noh, tuota...
Hiisi Mähönen köhi kiusaantuneena.
-Minulla olisi sinulle tiedossa hyvin näyttävä aisapari.
Mies alkoi vaikuttaa kiinnostuneemmalta ja Clara kirosi hiljaa itsekseen. Äiti ei aikonut luovuttaa. Tämä tosissaan ajatteli naittaa hänet jollekin ventovieraalle miehelle. Työpari. Kyllä Clara tiesi mitä äiti ajoi takaa. Ensin tutustuminen töissä, sitten rakastuminen ja lapset. Sen jälkeen hiljainen ja perhe-elämään tyytyväinen Clara... Ei. Clara ei halunnut avioliittoa eikä lapsia. Hänellä oli ihan omat suunnitelmat.

Valmistujaisjuhlapäivän aamuna Clara oli valmiina ennen kuin muut.
-Yrittäkäähän nyt suoriutua, että ehditään kaupungintalolle,
hän huomautti kirpakasti äidilleen ja veljelleen.

Puolisen tuntia myöhemmin naiset istuivat autossa valmiina ja odottivat vielä Carlin saapumista.
-Aina noita miehiä saa odottaa,
puhisi Clara.

Kun katse tavoitti vihdoin Carlin, sisaren sydän sykähti. Miten veli olikin niin isänsä näköinen? Carl sai siinä paikassa anteeksi, että oli kiristänyt sisarensa hermoja.

Vihdoin, vihdoin, vihdoin! Claran sydän sykki sanojen tahtiin. Hän odotti oman elämänsä alkamista, odotti tahtonsa loppuunviemistä. Äiti saisi suunnitella mitä ikinä tahansa, sillä ei ollut väliä, sillä hän tekisi kuitenkin lopulta ihan miten itse halusi!

Valmistumisseremonian jälkeen Clara heitti onnellisena todistuksensa ilmaan muiden oppilaiden joukossa. Hän oli rajattoman onnellinen.

Koulusta toimitettiin yhteistyössä yliopiston kanssa Claran ovelle lähetys, jossa oli mukana kaikkea kivaa, kuten uusi t-paita sekä yliopiston viiri seinälle laitettavaksi. Clara tutki sankoa innoissaan.

Sieltä löytyi myös paperit, jotka Claran tuli täyttää ja ottaa mukaansa saapuessaan yliopistolle, sillä Clara oli kuin olikin saanut itselleen haluamansa stipendin.

Hermostuneisuus iski sillä hetkellä, kun hän astui ovesta sisään. Äiti ja veli olivat katsomassa televisiota kaikessa rauhassa. Clara vain seisoi paikallaan, sanomatta mitään, odottaen, että jompi kumpi heistä huomaa.
-Onko toi yliopiston paita,
kuuluikin äkkiä Carlin hämmästynyt ääni.
-Kyllä, on se. Sain stipendin ja lähtö on huomenna.
-Eih...

Nea ryntäsi ylös nojatuolista ja sulki avoimesti nyyhkyttäen tyttärensä tiukkaan syleilyyn. Se sai Clarankin vihdoin purskahtamaan itkuun. Kyllä hän tätä halusi, halusi ihan todella, mutta hän ei ollut koskaan ollut erossa vanhemmistaan eikä sittemmin pienestä perheestään.

-Minä en halua, että sinä menet,
äiti nyyhkytti Claran olkapäätä vasten.
-Voi äiti...

-Lupaa minulle... lupaa että soitat. Joka päivä,
Nea sanoi itkien vuolaasti.
-Minä lupaan äiti.

Sen jälkeen nainen ryntäsi kylpyhuoneeseen itkemään ja Claran veli tuli syleilemään sisartaan.

-Kaikki menee ihan hyvin Carl. Pidä huolta äidistä sillä välin kun olen poissa.
-Joo...
Veli ei pystynyt sanomaan mitään muuta. Hän ei itkenyt kuten äitinsä, mutta kyyneleet eivät olleet kaukana.

-Ihan oikeasti. Kaikki menee hyvin. Olen takaisin ennen kuin huomaatkaan,

Clara vakuutti. Hän olisi halunnut yksinomaan riemuita ja toivoi, että perheenjäsenet olisivat voineet olla iloisia hänen kanssaan. Toisaalta hän kuitenkin ymmärsi. Hän meni eteenpäin, he jäivät jälkeen. Tilanne ei ollut näille samalla tavoin helppo kuin Claralle itselleen. Näin oli kuitenkin tehtävä. Hänen oli kuunneltava oman sielunsa poltetta.