47. Carl valitsee uuden elämän

Sain kuin sainkin osan tänään kirjoitettua, vaikka ehdin jo jossain välissä olla varma siitä, että en saa aikaiseksi tänään =D

Tämän osan jälkeen on valmiina kuvat viiteen osaan ja ne on siirretty jo tänne bloggeriinkin. Nyt on kyse ihan siitä miten aika ja jaksaminen riittää kirjoittamiseen. Tarina on kyllä varsin mielenkiintoisessa vaiheessa menossa, joten siltä osin ongelmia ei ole.

Sitten itse osaan, olkaa hyvät.

**********

Totta tosiaan, Erikssoneja oli kolmin kappalein, aivan kuten poikiakin, joten oli lienee väistämätöntä, että Darren ja Aada kohtasivat. Poika tervehti kohteliaasti kun isosiskot raahasivat tytön mukanaan kaksosten syntymäpäiville. Darren oli aavistuksen vaivaantunut. Hyi, tyttöbakteereja! Ne saattoivat tarttua pelkästä keskustelusta! Ihan oikeasti! Ettekö tienneet?!

Aada katseli Darrenia aavistuksen nenänvarttaan pitkin. Eva ja Iida olivat kertoneet, että Danielilla ja Dantella on mukava pikkuveli, ehkä hieman ujohko. Aada oli ensikohtaamisella eri mieltä. Darren ei ollut ujo. Pojassa oli jotain.. erilaista. Hän ei vielä tiennyt oliko se hyvää vai huonoa, sillä pikkutyttöjen ei sellaisia asioita kuulunutkaan tietää tai ymmärtää, mutta Aada oli ikäistään kypsempi. Hänen kaksoissiskonsa puhuivat asioista täysin avoimesti oli Aada kuulolla tai ei ja he olivat itsekin juuri tulossa teineiksi. Eva ja Iida olivat siis siinä mielessä paljon Aadaa vanhempia.

-Kuule, vaikka mun siskot raahas mut tänne niin sovitaanko, että ollaan ihan vaan kavereita,
Aada yhtäkkiä sanoi painokkaasti. Darren huokaisi kevyesti.
-Sopii tosi hyvin.
Pojan kielelle oli kohonnut muutamia varsin kitkeriä sanoja, mutta hän nieli ne, sillä samaan aikaan huudeltiin kaikkia saapumaan veljien kynttilöidenpuhallushetkeen.

Sulassa sovussa Aada ja Darren siis juhlivat kaksosten syntymäpäivää.

Hanna oli järjestänyt oikein kunnon tuplasuklaakakut ja poikien silmät loistivat tähtinä heidän niitä katsellessaan.

Eva joutui lähtemään kesken juhlien ja vei samalla Aadan mukanaan kotiin, mutta Iida jäi eikä Danielilla ollut silmiä kenellekään muulle.

Carl katseli myhäillen punatukkaisen poikasta varhaista rakastumista. Olihan Iida kaunis, nuori naisenalku ja erittäin hyvätapainenkin, joten ei Carlilla ollut mitään seurustelua vastaan. Hän vain ehkä olisi toivonut, että tähän oltaisiin tultu vasta muutaman vuoden kuluttua.

-Isä poistui,
Daniel kuiskasi ja suikkasi samantien nopeasti suukon Iidan huulille. Tyttö punastui kevyesti.
-Minäkin joudun lähtemään kotiin,
Iida sanoi posket palaen.
-Harmi,
Daniel vastasi haikeasti ja se kirvoitti tytöstäkin yhtä haikean huokauksen.
-Tulen saattamaan sinua ovelle. Pidemmälle isä ei laske tänään. Peli-ilta.
Poika kohautti olkapäitään kaikenpuhuvasti.

Kesken matkan ovelle Daniel vielä kertaalleen pysäytti Iidan, katsoi tätä syvälle silmiin ja sipaisi kädellä kevyesti kuumottavaa poskea.
-Sinun kannattaa varmaan viilentyä hetki ulkona ennen kuin menet sisälle. Isäsi kyselee muuten,
poika veisteli ilkikurisesti ja sai Iidan nauramaan.
-Isä ei taida olla kotona.
-Vielä enemmän harmi, että tänään on peli-ilta.
Nyt Iida jo nauroi ihan tosissaan.
-Herra on hyvä ja pitää näppinsä kurissa,
tyttö totesi napakasti, joskin muikea hymy huulillaan. Daniel suikkasi toisen suukon vielä ennen kuin Iida ehti astua askeltakaan ja nuoret hymyilivät toisilleen rakastuneen yhteisymmärryksen tilassa.

Danielin ollessa pelaamassa Dante kohtasi kotona pienimuotoisen kriisin. Hän kirosi hiljaa itsekseen tätä vanhaa taloa ja sen vanhoja putkistoja, niin remontoituja kuin ne muka olivatkin. Aina jotakin hajosi eikä nyt ollut ketään aikuista paikalla. Poika kävi etsimässä isänsä työkalut ja hetken vääntämisen jälkeen onnistui kuin onnistuikin saamaan vedentulon kuriin. Talossa olisi ollut tulva siihen mennessä kun isä ja veli olisivat pelistä palanneet. Tyytyväisenä itseensä Dante keräili työkalut kasaan ja ja hipsi huoneeseensa lukemaan. Varovasti hän vilkaisi ovelta pikkuveljen huoneeseen. Tämä näytti myös lukevan jotakin.

Kun pitkä päivä oli kääntynyt iltaan ja pojat olivat unten mailla, Carl vei Hannan kaupungin puutarhaan. Se oli äärimmäisen viehättävä, pieni puisto ja juuri sopiva tällaisille treffeille, Carl tuumi.
-Hanna, kultaseni, sinä olet aina niin äärimmäisen kaunis,
Carl sanoi pehmeästi ja näki kuinka naisen ilme muuttui kainoksi.

-Ja sinä olet aina yhtä toivoton flirttailija,
Hanna vastasi ja astui askelen lähemmäs, nosti kätensä Carlin harteille, siveli pehmeitä hiuksia.
-No, nyt kun sinä olet siinä,
Carl aloitti..

..ja veti Hannan kunnolla syliinsä, suuteli ensin pehmeästi ja sitten huomattavasti intohimoisemmin.
-Carl, tästä tulee kohta laitonta,
punasti Hanna ja vetäytyi pahoitellen kauemmas.

-Enpä tiedä siitä, onko se laitonta aviopuolisoiden kesken?
Carlin ääni oli kevyt ja leikkisä, mutta hänen silmiensä takaa Hanna näki varovaisen katseen. Satutettu poika, ajatteli nainen ja hänen sydämensä suli miehen salatun katseen edessä.
-Tuletko vaimokseni Hanna Kero?

-No tuota... Mitä sinä luulit?! Että vastaisin ei?! Hassu mies! Tietenkin tulen,
Hanna alkoi nauraa ja Carl pujotti sormuksen hänen sormeensa.

-Pidetään tämä ihan pienenä, eikö? Lasten takia,
Carl kysyi ja näytti koiranpennulta, joka pyytää lupaa.
-Tietenkin kultaseni,
Hanna vastasi. Ei hän itsekään todellisuudessa halunnut mitään isoja häitä.
-Sinä ymmärrät minua niin täydellisesti,
Carl sanoi ihmetellen ja kosketti lempeästi Hannan poskea. Hanna tarttui miehen käteen kiinni, sulki silmänsä ja painoi suudelman tämän kämmeneen.
-Meidän täytynee nyt lähteä.
Äkillinen karheus oli ilmestynyt Carlin ääneen ja naisen sisällä värähti vastauksena.

-Mitä luulet, miten pojat mahtavat tähän suhtautua. Tulevaan avioliittoon,
mies kysyi kun he pääsivät vuoteelle pitkäkseen.
-Uskon, että kaikki menee ihan hienosti,
Hanna vastasi rauhalliseen ja järkevään tapaansa ja kun Hanna sen sanoi, Carl uskoi.

Kaksosten elämää ei paljon isän tekemiset puristelleet. Poikien oma rakkauselämä kukoisti. Evasta oli tullut vielä kauniimpi teini-iän myötä, ihan kuten sisarestaankin, ja pojat viettivät sekä yhdessä että erikseen lähes kaiken vapaa-aikansa tyttöjen kanssa. Darren olisi mielellään tuhahdellut tälle, mutta hän ei oikeastaan viitsinyt vaivautua.

Eva pelkäsi hieman vettä. Hän oli kokematon uimari, joten Dante teki parhaansa opettaakseen tyttöä pysymään paremmin pinnalla.

-Oletko ihan varma, että en huku kun lasken tästä alas,
Eva kysyi kauhuissaan, epäluuloisena. Hän puristi nyrkkejään tiukasti yhteen, sydän hakkasi rinnassa tuhatta ja sataa.
-Minä olen varmistamassa,
Dante sanoi itsevarmasti.

-Aaa-aaa-aaa-aaaah!!
Tytön kimakka huuto täytti koko takapihan kun hän päästi lopulta irti ja tuli veden mukana ränniä alas.

Laskeutuminen oli kaikkea muuta kuin sulokas ja yhden kauhistuneen hetken ajan Eva todella ajatteli kuolevansa. Hän kuitenkin selvisi ja Dante veti vapisevan tytön itseään vasten, tuntien itsensä niin kovin miehekkääksi.

Hieman myöhemmin hän itse epäonnistui uimahypyssään täydellisesti ja laskeutui kivuliaasti vatsalleen. Eva oli järkyttynyt ja Dante lupasi, että sen päivän uinnit olivat siltä erää siinä.

Darren pelasi isänsä kanssa videopelejä sen illan. Heillä oli ihan hulvattoman hauskaa kun autot eivät menneet sinne päinkään kun niiden piti ja Carl olikin jossain vaiheessa jo vakuuttunut, että peliohjaimissa oli jotain vikaa.
-Vika on vain käyttäjässä,
Darren totesi kuivakkaasti ja jätti Carlin hetkeksi täysin sanattomaksi. Sitten mies remahti täyteen nauruun ja poika katsoi aavistukseen hämmentyneenä isäänsä. Hän ei aina oikein ymmärtänyt muita simejä.

Carlin ja Hannan lähtiessä kahdestaan ulos syömään pojat jäivät keskenään nauttimaan illallista.
-Mä en ymmärrä miksi niiden pitää joka ilta ravata treffeillä,
Daniel tokaisi vähän ärtyneen oloisena.
-Mitä se sulle kuuluu vaikka menisivät joka päivä kolme kertaa treffeille,
Dante vastasi napakasti.

Danielin iho meni kananlihalle kun hän sattumalta vilkaisi Darrenin kasvoja ja mitä tahansa hän olikin aikonut sanoa, kuoli huulille ja unohtui. Poika näytti jotenkin niin... kylmältä. Tunteettomalta. Daniel oli päivä päivältä yhä enemmän vakuuttunut siitä, että veljessä oli jotakin vialla, mutta miten sellaisen asian ottaisi isän kanssa puheeksi?

Seuraavana aamuna kolmikko katseli Hannan kanssa televisiota ennen kuin kaikki rientäisivät omiin puuhiinsa: pojat kouluun ja Hanna töihin.
-Oottekste isän kanssa puhuneet perheenlisäyksen hankkimisesta,
Dante yhtäkkiä kysyi ja huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus. Televisio tuntui olevan yllättävän äänekäs. Poikien katseet kohdistuivat Hannaan.

Ensimmäisen kerran Hanna ei tiennyt heti suoraan mitä vastata. Asiasta ei oltu puhuttu, varsinaisesti, mutta tietynlainen yhteisymmärrys Carlilla ja Hannalla asiasta oli, sikäli kuin Hanna oikein ymmärsi.

Hanna päätti vastata niin rehellisesti kuin mahdollista.
-Ei. Ei olla varsinaisesti puhuttu. Luulisin kuitenkin, että olemme molemman aika yksimielisiä siitä, että lisää lapsia tähän talouteen ei ole tulossa,
hän sitten muotoili. Koko kehonkieli kertoi kuinka vaivaantunut hän tässä tilanteessa oli.
-Ai jaa. Okei,
Dante vastasi ja pojat kääntyivät jälleen katsomaan televisiota.

Dante tunsi äkkiä itsepintaisen tuijotuksen ja tajusi Darrenin katsovan itseään tiukasti. Pojan ilme oli täynnä halveksuntaa. Syvää inhoa. Danten läpi kävi puistatus ja seuraavassa hetkessa Darren jo katselikin televisiota ja Dante jäi miettimään oliko hän itseasiassa nähnyt yhtään mitään.

**********

No niin. Poikien erilaiset luonteet alkavat pikkuhiljaa hahmottua yhä selkeämmin. Daniel on perheen kiltti poika. Vastuuntuntoinen, ajattelevainen, valmis tekemään sen mitä häneltä odotetaan. Dante on hieman hurmurimainen, jossain määrin ajattelematon monellakin eri tapaa, mutta tietyssä määrin kuitenkin viime kädessä tekee kuten pitääkin. Darren taas. Tämä on aika mielenkiintoinen juttu. En suunnitellut alunperin Darrenin osalle mitään tällaista, mutta hän on siinä määrin ilmeetön ja toisaalta löydän hänestä Biyun perintöä ulkonäöllisesti jonkin verran ( silmät ), joten hän on ja hänestä tulee tarinan edetessä erilainen. Avaan hänen luonnettaan ja siihen johtaneita syitä vähän myöhemmässä vaiheessa. Darren kuitenkin kiehtoo minua ihan siminäkin, sillä hän totta tosiaan on ilmeineen tarinan arvoinen =)

Ai niin, en tiedä ovatko Iida ja Eva kaksosia, mutta he vanhenivat samaan aikaan Danielin ja Danten kanssa, joten päätin käyttää kirjoittajan oikeutta keksiä tällaisen yksityiskohdan =)

Mitä te tuumaatte poikien eroista? Miltä vaikuttaa tässä vaiheessa?