65. Rest in peace

Tämän osan jälkeen 2 vielä valmiina. Pahasti näyttää siltä, että en ehdi pelata peliä ottaakseni kuvia enää loppuvuonna... Mun piti saada viikon verran vapaata ennen joulua ja niistä ajattelin yhden päivän käyttää kuvien ottamiseen, mutta sitten sitä vapaata ei tullutkaan, joten näillä mennään.

**********

Seuraavana aamuna koko pieni perhe asettui yhdessä brunssille. Emil söi kaikessa rauhassa itsekseen vanhempien ollessa pöydän ääressä. Eva mietti miten aloittaisi keskustelun Danten kanssa. Hän oli miettinyt koko yön ja nyt tämän päivän.

Ajatukset pyörivät kiivaasti hänen vetäessään tuoliaan kaikessa rauhassa pöydän alta ja valmistautuessaan istumaan. Lopulta Eva rohkaisi mielensä.
-Kuule, palataanko vielä siihen iltaiseen keskustelunaiheeseen?

-Jos haluat,
Dante vastasi epävarmasti. Hän oli miettinyt itsekseen, että oliko sushi tosiaan hyvä brunssiateria vai olisiko kenties jokin muu ollut vähän osuvampi. Onneksi kala sentään oli hyvää ja tuoretta. Dante hieman kauhistui tajutessaan, että nämä olivat tätä nykyä hänen isoimmat ongelmansa.
-Minulla siis ei ole mitään sitä vastaan, että Hanna ja tytöt palaavat kotiin, mutta... voisimmeko odottaa vielä pienen hetken,
Eva kysyi varovasti.

Dante vaikeni hetkeksi, laski haarukan alas ja tuijotti jonkin aikaa pöytää edessään. Sitten hän käänsi katseensa vaimoonsa.
-No, he ovat asuneet poissa jo hetken, joten tuskin pieni lisä tekee pahaa. Mitä jos sovittaisiin, että Päivikin ja Jonaksen synttärit vietetään täällä ja sitä myötä Hanna muuttaa sisarieni kanssa takaisin kotiin?

Eva huokaisi helpotuksesta. Häntä hermostutti jostain syystä silmittömän paljon ajatus siitä, että talo olisi yhtäkkiä jälleen täynnä väkeä.
-Kyllä, se sopii,
hän vastasi.

Brunssin jälkeen Eva vetäytyi meditoimaan. Kyseinen tapa auttoi häntä tyhjentämään ajatukset ja rauhoittamaan mielen. Se toimi samalla tapaa kuin kiinalainen tuutulaulu. Hetken päästä huoneessa ei kuulunut enää mitään muuta kuin tasainen, hidas hengitys ja sydämen hidastuva syke.

**********

Päivikin ja Jonaksen syntymäpäivä koitti vihdoin.

Danten sisarpuolet olivat kasvaneet jo isoiksi tytöiksi. Daisy oli kuin äitinsä kuva, vain tummahiuksisena versiona.

Davina taas oli perinyt Nepthyn egyptiläisen ulkonäön vahvana. Hän näytti äärimmäisen eksoottiselta vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen.

Daisy nyrpisteli nenäänsä muutolle. Hän kuunteli puoliksi salaa Adan ja Evan keskustelua, joka koski juurikin kyseistä aihetta. Darren oli ollut aivan loistava isänkorvike, vaikka olikin hänen velipuolensa, ja Daisy oli kovasti kiintynyt serkkuihinsa, joiden kanssa oli asunut jo hyvän aikaa. Hän ei halunnut tätä muuttoa tähän taloon, jossa jokainen nurkka muistutti isästä, jota ei enää ollut.

-Kyllä te selviätte,
Ada sanoi rohkaisevasti, kun Eva hieman hermoili tulevia päiviä. Hänen hiuksensa olivat kasvaneet ja saaneet joukkoonsa lisää harmaita raitoja. Ada katsoi niitä hieman huolestuneena. Siskon pitäisi pitää itsensä kunnossa, mutta hän ei näyttänyt jaksavan huolehtia itsestään.

-Minä en oikein tiedä mitä tehdä noiden angstisten teinien kanssa. Varsinkin Daisy tuntuu katselevan minua nenänvarttaan pitkin,
Eva kuiskasi sisarensa korvaan.

-Mene juttelemaan hänelle. Ihan normaali tyttö Daisy on, vähän kovia vain kokenut elämässään. Sinä tiedät millaista se on. Asetu hänen asemaansa hetkeksi,
Ada sanoi hyvin hiljaa ja Eva tunsi tulleensa moitituksi. Aiheesta.

Eva mietti asiaa hetken ja astui sitten sydän väristen Daisyn eteen.
-Hei. Tuota... Minä en aio valehdella. Olen mieluummin rehellinen ja suora. Minua hermostuttaa aika tavalla teidän muutto takaisin. Olen voinut niin pitkään tosi huonosti. Minulla on ollut... vaikeaa. Minä kuitenkin olen valmis yrittämään tätä. Oletko sinä?

Daisy katsoi Evaa ensimmäisen kerran orastava arvostus silmissään. Teini löysi niiden takaa jotakin. Aitoutta. Rehellisyyttä. Pelkoa. Daisy nyökkäsi ja avasi suunsa juuri sanoakseen jotain, kun ilmaa halkoi huuto. Äärimmäistä kauhua.
-Hän hukkuu!

Kaikki kääntyivät hädissään katsomaan. Ida oli jo altaassa, valmiina pelastamaan poikansa. Hän ui nopeasti ne lyhyet vedot, jotka erottivat hänet Jonaksesta. Ida sai adrenaliinista voimaa, jolla hän sukelsi Jonaksen ylös, kauhoi takaisin altaan reunalle ja useat kädet nostivat pojan lattialle.

Myöhäistä. Kaikki oli myöhäistä. Jonasta ei voitu enää auttaa ja Kuolema oli läsnä.

Ida katsoi järkyttyneenä, miten hänen pieni poikansa tervehti Kuolemaa ja katosi sen jälkeen uurnaan, jonka viikatemies jätti jälkeensä. Sen jälkeen tilan täytti itku ja valitus. Daniel saattoi murtuneena vaimonsa ja lapsensa pois.

Tämä kaikki oli Hannalle liikaa. Hän lähti käymään miehensä haudalla ja ehtiessään hautausmaan tuntumaan hänen sydämensä vain petti.

Daniel, Ida ja Päivikki olivat tulleet tuomaan Jonaksen uurnan hautausmaalle ja osuivat paikalle, kun Hanna lähti tästä maailmasta seuraavaan.

Ida ajatteli, että hän ei kestä enää  yhtään enempää tätä surua. Haamuja alkoi pikkuhiljaa kerääntyä paikalle, joten perhe suuntasi kotiinsa ja päätettiin, että Hannan hautakivi siirrettäisiin Carlin kiven viereen myöhemmin.

Daisysta ja Davinasta tuli hyvin hiljaisia ja sulkeutuneita. He tekivät läksynsä tunnollisesti, mutta muuten heitä ei oikein kiinnostanut mikään muu kuin toistensa seurassa oleminen eikä aina sekään.

Eva ei tiennyt miten olisi heitä auttanut tai kohdannut heidän surunsa, sillä Hannan kuolema riipaisi syvältä häntäkin. Onneksi oli Emil. Se piti Evan kiinni arjessa ja elämässä.

Pojan hiukset olivat kasvaneet ja ne kihartuivat nykyään somasti tämän otsalle. Emilin riemu oli välitöntä. Hän ei ymmärtänyt vielä sellaista surua, minkä kuolema toi mukanaan.

Eva teki nykyään pitkiä kävelyretkiä Emilin kanssa.

Hän törmäsi aina silloin tällöin ohimennen Päivikkiin. Tyttö hymyili aina urheasti ja vilkutti riemastuneelle serkulleen takaisin. Eva kuitenkin näki, että Päivikin hymyn takana oli suunnaton suru. Tämä oli menettänyt toisen puolikkaansa syntymästä asti.

Usein Evan kävelyretket suuntautuivat hautausmaalle.

Täällä oli sellainen rauha, mitä ei missään muualla kokenut. Eva nosti Emilin rattaistaan ja antoi pojan juoksennella pallonsa kanssa ympäri, hänen itsensä istuessa ja surressa edesmenneitä.

Eräänä kauniina päivänä kirjastossa, Evan lukiessa kaikessa rauhassa, hänen takaansa kuului äkkiä heleä tytön ääni.
-Etkö sä ole mun isän vaimo?
Eva jähmettyi, kääntyi hitaasti katsomaan taakseen ja näki tuskaisen selkeästi oman poikansa värit tässä lapsessa, joka häntä oli puhutellut. Jäätynein huulin Eva kysyi:
-Anteeksi? Kuka sinä olet?
-Mun äiti on Maj-Lis ja isä on Dante. Se käy katsomassa mua aina säännöllisesti.
Evan päässä pyöri ja hetken hän ajatteli menettävänsä tajuntansa.
-Susta tuli tosi kalpea. Voitko sä pahoin,
tyttö kysyi äkkiä huolissaan.
-Mikä sinun nimesi on,
Eva sai puristettua ulos.
-Mä olen Irja. Tota... Sä et tainnut tietää....
Tytön ääni haipui ja hän näytti katuvalta, huolestuneelta. Eva pudisti heikosti päätään. Hänen olisi pitänyt sanoa Irjalle jotakin, lohduttaa ehkä, mutta hän ei kyennyt. Jäykin jaloin Eva nousi, kirja putosi lattialle. Hän suuntasi ovesta ulos. Kirkas auringonvalo iski suoraan silmiin, pureutui takaraivoon asti. Eva pyörtyi.

**********

Ihan ensimmäisen kerran IKINÄ mun pelissä lapsi kuolee! Olin äärimmäisen järkyttynyt, en nähnyt tilannetta, sillä olin kuvaamassa teinityttöjä ( kuvat jäivät tarinasta pois ). Mä jotenkin luulin, että näin ei edes pääse tapahtumaan, mutta... tässä se nyt on. Hukkunut lapsi.
Jonas ja Päivikki tosiaan viettivät syntymäpäiväänsä ( asia jota en tiennyt ) ja poika oli uimassa alkaessaan vanhentua. Se aiheutti ilmeisesti jonkinlaisen jäätymisen altaaseen ja siksi Jonas hukkui.

Hannakin lähti yllättäen. Tarkoitus oli kuvata hänen käyntiään Carlin ja Jonaksen hautakivillä ( Carlin kivi sittemmin nostettu ja otettu  mukaan ), mutta Hannapa päätti seurata miestään yllättäen. Törmäsin Jonaksen vanhempiin ja sisareen hautausmaalla kuvatessani.

Nyt myös vihdoin Eva sai tietää Irjasta. Salaisuus on nostettu pöydälle. Mitä tämä tietää jatkossa? Siitä tiedätte enemmän ensi osassa, mutta arvailuja otetaan vastaan =)