68. Emil, osa 1

Viime vuoden loppu vierähti ensin joulun valmisteluissa, sitten vanhimman tyttären häiden odottelussa. Hän meni naimisiin uuden vuoden aattona. Minä sain kunnian hoitaa lapsenlastani kolme kokonaista päivää ja yötä <3 

Vuoden vaihteen jälkeen sitten iskikin ihan megalomaaninen flunssa. Ei influenssa kuitenkaan onneksi. Kaksi viikkoa meni sen kourissa ja olen huvikseni pelaillut nyt sitten Sims 4:sta ja se on pikkuhiljaa alkanut tuntua kohtalaisen mukavalta. Vieläkin kaipaan kolmosen avointa maailmaa ja esimerkiksi lasten kasvattaminen on aivan järkyttävän hankalaa nelosessa enkä ikinä, koskaan, milloinkaan saisi siinä ideaa päähäni kasvattaa neljää-viittä lasta aikuisiksi asti. Huh. Täydet pisteet Pisaralle! Teet melkoista suoritusta nykyisen tarinasi tiimoilta ja nostan sulle todellakin hattua!

Nelosen hyvä puoli kolmoseen verrattuna kuitenkin on se, että simeillä on hurjan paljon enemmän sosiaalisia toimintoja ja mahdollisuuksia ja siihen peli kai perustuukin. Ei, en ole vielä enkä ehkä koskaan valmis vaihtamaan kolmosesta neloseen, mutta jonkinlaisen pelaamisen ilon olen onnistunut jälkimmäisessäkin löytämään.

Flunssan jälkeen kirjoittamisen esteeksi on noussut vapaa-ajan löytäminen. Sen vuoksi yritän kirjoittaa nyt pätkissä ja se saattaa jossain määrin näkyä tulevassa osassa/osissa.

Tarinan kerronta muuttaa nyt jälleen muotoaan, ainakin hetkeksi. En osaa vielä sanoa kuinka pitkäaikainen tästä muutoksesta tulee. Kuten otsikostakin näkee, olemme hyppäämässä seuraavan sukupolven kuljetettavaksi. Kertojaääneksi tulee Emil. Olkaa hyvät.

Huom!!! Sisältää kirosanoja!

**********

Talo on vanha. Sen nurkat vetävät ja ikkunoista kuuluu hento vihellys tuulella ja Evansdalessa tuulee melkein aina. Aurinko paistaa täällä harvoin. Lyhyitä hetkiä. Kylmä viima pusertuu ikkunanpuitteiden raoista ja jää pyörimään nilkoissa. Huokaisen ja kumarrun sytyttämään takan. Ja silloin se tulee. Jostain. Kaukaa hämärästä. Muisto. Muistot. Yritän unohtaa.
Paljon.
Kaiken.
Puristan silmäni kiinni, niin lujaa, että ryppy muodostuu kulmieni väliin. En halua. En pysty. Silti: aina se tulee.
Lopulta.
Piinaa.
Ajaa minut loppuun.

Olen tuomittu muistamaan. Ikuisesti.

Evansdale

**********

Sunlit Tides

Me muutimme sinne, mistä äiti oli maalannut jo pitkään. Palmujen katveeseen. Ainaiseen aurinkoon ja lämpöön. Voin vieläkin muistaa sen pistelyn iholla. Miltä tuntui, kun iho lämpeni kuumaksi, niin kuumaksi, että ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin hypätä veteen, viilentyä.

Äiti oli hoitolaitoksessa ja isä vietti siellä suurimman osan päivistä, joten sain olla vapaa. Ilman jatkuvaa, ahdistavaa valvontaa. Äidin alinomaista pelkoa.

Käytin kaiken vapauden hyödykseni ja opettelin sukeltamaan. Viileän veden syleilyssä, sen soidessa hiljaa korvissani, unohdin äitini sairauden ja isäni jatkuvan poissaolon. Olin hyvin yksinäinen lapsi. En saanut juuri ystäviä täälläkään, mutta ei minua varsinaisesti kiusattukaan. En vain kuulunut muihin. Olin erilainen. Muualta.

Isän poissaollessa opettelin lasten hellalla tekemään itselleni ruokaa. Tai no, ruokaa ja ruokaa. 

Luuletteko tosiaan, että yksin jätetty lapsi syö jotain terveellistä ja ravitsevaa? 

Yksinään opettelin myöskin shakin salat. Minulla oli kirja, jossa esiteltiin siirrot ja miten ne menivät. Opettelin siitä ja sitten pöydän ääressä käytännössä. Istuin ensin toisella puolella pöytää, sitten toisella. Hahmottelin mikä siirto minnekin johtaa minkäkinlaiseen lopputulemaan. Kävin koulussa melko tunnollisesti.

Sitten kaikki muuttui. Äiti tuli kotiin. Hänen ja isän välit olivat viileät. Eivät he koskaan riidelleet minun aikanani, mutta aistinhan minä sen. Kyllä lapsi näkee. Sen jälkeen katosivat leppoisat päivät auringossa, sukellukset viileään altaaseen. Äiti alkoi opettaa minulle tunnollisesti shakin saloja.

Iltaisin hän halusi välttämättä lukea minulle sadun ja laittaa nukkumaan. Nukuin isän vieressä, sillä näin paljon painajaisia. Äidin oli saatava rikkumaton unensa, joten isä nousi, kun heräsin huutaen painajaisiin, jotka tuntuivat niin todelta, niin todelta...

Joskus jälkeenpäin olen miettinyt, olivatko ne enteitä? Näinkö tulevaisuuteen unissani? Olisinko voinut muuttaa jotain, jos olisin tiennyt ja ymmärtänyt?

Silloin muistan aina äitini hennon hajuveden tuoksun. Kuinka se ympäröi minut hänen kumartuessaan painamaan huulensa pehmeästi ohimolleni. Mitä antaisinkaan voidessani vielä kokea sen...

Äidille suositeltiin puutarhan hoitoa terapiaksi, joten sen hän aloitti ja koska hän oli äiti, hän ei aloittanut millään pienellä. Ei. Puutarha oli järkyttävän kokoinen ja sen automaattikasteluun tarvittiin neljä sadetinta! Neljä! Isä nikkaroi ne toimiviksi. Hänestä huokui anteeksipyyntö joka päivä. Hän hyvitti äidille jotain, josta en ymmärtänyt mitään.

Koska elimme meren ympäröiminä, äiti valmisti varsin usein kalaa. Hän suorastaan hurahti terveelliseen ruokavalioon ja myönnettäköön, että hänen tekemänsä ateriat olivat aivan poikkeuksellisen hyvän makuisia. En tiedä johtuiko sen saaren maaperästä, jossa kasvikset kasvoivat vai oliko hän vain armoitettu kokki.

Äiti myös maalasi entistä enemmän ja tavoitteellisemmin. Hän alkoi kehittyä ja välillä me isän kanssa hämmästelimme hänen taitojaan ja kuvia, jotka hän onnistui luomaan. Minulla on jossain tallessa joitakin hänen maalauksiaan. En ole kyennyt laittamaan niitä esille.

Aika kului ja minusta tuli teini. Olin melko yksinäinen edelleenkin ja näin jälkeenpäin on helppo analysoida ja nähdä, että hormonit heilahtelivat ja aloin kapinoida.

Vietin koulun jälkeen aikoja ihan jossain muualla kuin läksyjen parissa ja aloin ajautua ihan todellisiin ongelmiin.

En kestänyt äidin jatkuvia viestejä ja puheluita, joten hiljensin puhelimen. En kestänyt hänen jatkuvaa tarvettaan kontrolloida ja holhota minua. Isä oli minulle enemmän tai vähemmän yhdentekevä, sillä hän ei ollut koskaan läsnä minua varten. Hän häälyi aina jossain äidin läheisyydessä, kuin hyljeksitty koiranpentu, joka etsii omistajansa hyväksyntää.

Niinpä minä ajauduin puolittain rikollisille urille. Se sai minut murtautumaan kouluun ja etsimään vastauksia tulevaan kokeeseen. Tiesin, että ne ovat jossain opettajainhuoneessa. Sitä en kuitenkaan tiennyt, että koulussa oli hälytysjärjestelmä.

Jäin kiinni. Istuin kasvot jäyhinä poliisiautossa, käsiraudat ranteissa. Poliisi soitti isälleni sillä välin. Sanoja en kuullut.

Isä tuli ulos vastaan, komensi sisälle ja saatoin oven läpi kuulla juuri ja juuri hänen puhuvan jotain konstaapelin kanssa.

-Mikä sinua oikein vaivaa? Mitä sinä ajattelit?
Isä aloitti vaahtoamisen heti kun pääsi ovesta sisään. Äiti nukkui unilääkkeen voimin, joten hän ei kuullut mitään.

-Missä vaiheessa sinusta on tullut näin edesvastuuton ja olet ajautunut rikollisille poluille?
Suutuin. Tunsin raivon sylkevän ulos suonistani, pusertavan kuumaa verta heti ihoni alle. Sydän sykki kiivaasti ja kasvoni karahtivat punaisiksi vihasta.

-Missä vaiheessa? Millon sua on kiinnostanut mitä mä olen? Missä mä olen? Mitä mä teen?

-Voi helvetti että sä kehtaat mulle paasata mun olemisista ja tekemisistä tai tekemättä jättämisistä! Sua ei paskaakaan kiinnosta sun poikas tai mun tekemiset! Ei niin kauan, kun mä olen vittu hiljaa jossain nurkassa ja vaivaton!

-Sä olet aina poissa!
-Mutta olenhan minä...
-Joo! Sä oot täällä, mutta oletko sä oikeasti täällä?! Oletko?! Millon sä oot viimeksi kysyny miten mulla menee koulussa? Tai onko mulla kavereita?! Oletko sä edes huomannu helvetin idiootti, että mulla ei ole kavereita?!
Muistan isäni järkyttyneen ilmeen. Tajusin totuuden sattuvan häneen ja se tuntui hyvältä! Se tuntui ihan järjettömän hyvältä silloin.

Halusin satuttaa ja satutin. Vedin esiin jokaisen pienenkin langanpätkän, jonka saatoin hyväkseni käyttää ja iskin tikaria yhä uudestaan hänen kituvaan olemukseensa. Näin hänen surullisen ilmeensä enkä katunut pätkääkään. Nyt kadun. Kaikkien näiden vuosien jälkeen haluaisin palata noihin hetkiin, muuttaa kaiken. Tehdä toisin. Ehkä se olisi muuttanut tulevaisuudenkin.

Myöhemmin isä tarjosi ruokaa, veti kasvoilleen opetellun hymyn. Peitti kipunsa. Muistan, että jo silloin hämmästelin sitä. Hän oli niin syyllinen johonkin ja nyt myös minun pahaan olooni, että hän teki kaikkensa saadakseen tilanteesta paremman. Hän esitteli vaihtoehtoja.

Hän mietti aina välillä ja yhä uusia ideoita puski hänen näköjään ehtymättömästä varastostaan. En sanonut mitään.

En ennen kuin sillä hetkellä, kun hän keksi jotain, joka kohtasi minussa jonkinlaista vastakaikua. Kohotin kulmiani ja niiden liikkeestä hän näki, että olin kiinnostunut.

**********

Tuli palaa. Ensin hieman kituliaasti, sitten syöden tietään puiden ulkokuorta pitkin ja roihauttaen lopulta takan pesän iloiseen liekkien leikkiin. Katselen tulta transsissa. Muistelen menneitä. Tuntemuksia. Asioita, joita en enää koskaan saa.

**********

No niin. Parilla kerralla lopultakin kirjoitettu. En tiedä kuinka yhtenäisenä linja lopulta pysyi enkä jaksa lähteä nyt etsimään kirjoitusvirheitä. Niitä saattaa hyvinkin olla. Sormet ei vaan aina osu oikeille näppäimille.


Emil on selkeästi aikuinen ja aika Sunlit Tidesissa on jäänyt taakse. Nyt on vielä mahdollisuus arvailla mitä on tapahtunut. Miksi Emil on yksin? Miksi muistot piinaavat häntä? Miksi hän on sitä mieltä, että muistot ovat hänelle tuomio? Mitä veikkaatte tapahtuneen?