69. Emil, osa 2

Saatte tämän osan nyt jo tänään. Viikonlopun ohjelma on sen verran täynnä, että en välttämättä muista julkaista tätä muuten.

Tässä osassa on nyt sitten ihan poikkeuksellisen paljon kuvia. Olen pitänyt tekstit mahdollisimman lyhyinä sen vuoksi. Pidemmittä puheitta:
olkaa hyvät.

**********

Sade piiskaa ikkunoita ja takkatulesta huolimatta sisällä on koleaa. Muistojen väkivaltainen vyöry ei ole pysäytettävissä, joten istun pianon ääreen ja soitan kiivasta pianokonserttoa. Vanhan talon kiviset huoneet kaikuvat flyygelin syvistä ja voimakkaista soinneista, kertautuvat päässäni, saavat kuvat juoksemaan nopeammin, nopeammin, nopeammin. Ei ole helppoa muistella seuraavaa, mikään ei pehmennä todellisuutta. Musiikin voima estää minua rikkomasta seiniä ympäriltäni, hajoamasta itse. Lakkasin itkemästä jo kauan sitten, mutta suru ja häpeä ja itseinho kuristavat kurkkuani ja melkein kurovat sen umpeen.

**********

Olin normaali teini, joka haaveili tytöistä ja seiniltäni löytyikin erinäisiä nuorten naisten kuvia. Ne olivat nostalgisia vanhoja bändejä tai näyttelijöitä, en tiennyt varmasti, eikä minua oikeastaan kiinnostanutkaan, sillä elämääni oli astunut jotain tai jokin, joka peittosi kaikki kuvat.

En kuitenkaan päässyt ilman kuulusteluita ja lisäselvityksiä murtautumisestani kouluun, joten niin kävin poliisilaitoksella istumassa, näyttämässä tylyä naamaa, esittäen ettei mikään tunnu miltään. Eikä kai oikein tuntunutkaan.

Ei mikään eikä kukaan muu kuin Kaipio Wahine. Tyttö, joka oli luonut katseensa minuun, nähnyt minut ja halusi seuraani. Jälleen on jälkeenpäin helppoa analysoida Kaipion motiiveja. Hän oli kiltti tyttö, saaren kermaa, alkuperäisasukkaita. Hän ei ollut koskaan tehnyt elämässään mitään väärin tai toiminut kasvatustaan vastaan. Nyt hän kuitenkin tunsi vastustamatonta vetoa koulun pahaan poikaan. Sen maineen olin tekojeni myötä saanut ja keräsin nykyään vaiteliasta ihastelua teinien keskuudessa.

Kaipio kaiken muun ohella auttoi minua saamaan myös koulusta ja opiskelusta kiinni, vaikka numeroiden puolesta en todellakaan loistanut siitä huolimatta.

Tämä sai isäni huutamaan minulle lähes päivittäin. Hän oli äärimmäisen turhautunut opettajilta tuleviin viesteihin eikä siinä auttanut vakuutteluni, että olin parantanut tapojani ja tein nykyään läksyni päivittäin.

Tänä päivänä ymmärrän isäni epäluottamuksen, mutta tuolloin viha sai minussa sijaa, eli ja kasvoi. Siitä tuli pikkuhiljaa hirviö, jota ymmärtämättäni ruokin.

**********

Isken flyygelin koskettimia niin, että sormiini koskee ja käteni jäykistyvät. Herkät korvani soivat enkä kuulisi nyt mitään muuta vaikka yrittäisinkin. Henki kulkee rahisten keuhkoistani kurkkuuni ja eläimellinen vaikerrus nousee osaksi musiikkia.

**********

Kaikesta tästä huolimatta otan vastaan isäni tarjoaman ajo-opetuksen, sillä tarkoittaahan se nopeampaa pääsyä pois hänen lähettyviltään.

Kaiken muun vapaa-ajan, jota en vietä Kaipion seurassa, olen merellä.

Isäni ehdotti minulle lainelautailukurssia ja tartuin tarjoukseen ennen kuin välimme huononivat ratkaisevasti.

Merellä olin oma itseni, unohdin kaiken muun paitsi meren liikkeen laudan alla, tuulen metelin pienessä purjeessa ja ajoituksen. Hengitys, hengitys, notkahdus, ponnistus, ylös. Lautailua kaipaan ehkä enemmän kuin mitään muuta. Ei, en sittenkään. Kaipaan niin monia asioita. Paljon. Kaikkea.

Äiti kysyi mitä aion tehdä koulun jälkeen, kun valmistun. Siihen oli enää pieni hetki jäljellä ja asia alkoi olla ajankohtainen.

Hän melkein tukehtui ruokaansa kuullessaan minun haluavan lähteä saarelta pois. Ymmärsin äidin hädän, mutta en osannut häntä lohduttaa. Muistan oman suruni hänen puolestaan. Rakastin häntä niin paljon, mutta hän rakasti aivan liikaa.

Äiti yritti rauhoitella tilannetta, sanoa, että ei ole tarvis niin nopeasti ja yhtäkkiä lähteä. Hän vakuutteli keksivänsä jonkin keinon, jolla voisimme pysyä lähekkäin.

Muistan kuinka ärsyynnyin ja pyöritin silmiäni ympäri. Olisin halunnut huutaa äidille, mutta en kyennyt.

Hiljaa sisälläni kuitenkin päätin, että kovin kauaa en näissä nurkissa enää aikaani viettäisi.

Keskustelumme jälkeen äiti ajautui juomaan. Se alkoi pikkuhiljaa, salassa, mutta pian me tottakai huomasimme alkoholin hajun hänen hengityksessään, hieman horjahtelevan askelen, sammaltavat sanat. Minä käänsin katseeni pois ja isä... no, isä tuki äitiä kuten ennenkin. Piesty pieni koiranpentu. Pyörimässä äidin jaloissa. Muistan hänen silmiensä katseen ikuisesti.

He molemmat vanhenivat silmissä, aivan yhtäkkiä, ja isä lakkasi juoksemasta keikoilla lopullisesti. Äidin ja hänen välit asettuivat kaverilliseen läheisyyteen. Isä useimmiten soitti äidille tämän maalatessa jälleen yhtä tauluistaan.

Minä opettelin korjaamaan kodinkoneet, sillä isä alkoi olla äkkiä hyvin hauras. Se ei saanut kuitenkaan minua säälimään häntä. Sen verran aikuistumassa kuitenkin olin, että en voinut enää jättää niitä puuhia isäni harteille.

Syntymäpäiväni vietettiin läheisesti perhepiirissä. Äitikin taisi olla poikkeuksellisesti täysin selvä sinä päivänä, sen hetken ajan.

En malttanut odottaa sitä hetkeä, kun vihdoin sulkisin tämän talon oven takanani viimeisen kerran. Ihan heti en sitä pystyisi tekemään, mutta minulla oli selkeät suunnitelmat ja aikataulu, millä asiat tapahtuisivat.

Heti ensimmäisenä iltana menin baariin ja join pääni täyteen. Muistikuvani tuosta illasta ovat hyvin hatarat, mutta tiedän, että silloin se tapahtui. Sinä iltana. Ilmassa leijui outo, makea tuoksu ja vielä tänäkin päivänä kaikkinaiset makeat hajuvedet saavat vatsani kääntymään nurin alta aikayksikön.

Jos olisin tiennyt, en olisi koskaan  mennyt siihen baariin. Tai mihinkään baariin. Ikinä.

Jos olisin tiennyt, olisin nauttinut niistä viimeisistä päivistä, edes niistä. Imenyt ne sisääni. Muistanut enemmän. Paremmin.

Jos olisin tiennyt, en olisi koskaan päästänyt Kaipiosta irti. Olisin nauttinut hänen ihonsa lämmöstä, tuntenut  sen omaani vasten.

Jos olisin tiennyt, olisin viimeiset yöt venynyt hereillä sängyssäni, silittänyt pehmeitä lakanoita, painanut pääni syvemmälle untuvaiseen tyynyyn.

Jos olisin tiennyt, olisin nauttinut viimeisen ateriani hartaudella, maistellut jokaista suupalaa, pyöritellyt niitä suussani, puristanut ikeniäni vasten.

Mutta en tiennyt. En ymmärtänyt sitä hetkeä, kun polte sisälläni alkoi ja kuumuus kiisi olemukseni lävitse kuin tulinen virta. Huudahdin järkytyksestä ja jostain kaukaa kuulin isäni hämmentyneen äänen, vaimenevan pianon. Nimeni.

Sen jälkeen en kuullut enää mitään. Oman itseni ulkopuolella mitään ei ollut olemassa. Oli vain polttava tuska, joka repi lihani rikki, raastoi suoneni ja sydämeni löi vielä kerran, kaksi. Sitten ei  mitään. Se pysähtyi ikiajoiksi.

Silmäni kiehuivat päässäni ja vaikka suljin luomeni tunsin, miten tuliset nuolet sinkoutuivat niistä ulos.

Sen jälkeen kipu kasvoi niin valtavaksi, että en enää tuntenut yhtä osaa vaan kaiken. Joka solun. Kaikki paloi. Oli tulessa. Huusin. Huusin. Huusin.

Yhtäkkiä oli hiljaista. Ihan hetken. Kipu oli poissa. Kehostani ei kuulunut mitään. Korvani olivat kuitenkin muuttuneet, kuuloni terävöitynyt ja äkkiä aistin äänen ja sen perässä tuli huumaava tuoksu, joka sytytti sisälleni nälän, jollaista en ollut kokenut vielä koskaan. Käänsin katseeni, tunsin miten se kapeni ja ohuen näkökentän keskellä sykki saalis...

En heti edes ymmärtänyt mitä olin tehnyt, en ennen kuin nälkäni oli asettunut suonissani. Olin muutaman minuutin elämääni hyvin tyytyväinen. Vatsa oli täysi, suonissani virtasi kuuma polttoaine. Usva katosi kuitenkin, katsoin alas, näin... Oma huutoni repi maailmani rikki. Se hajotti ikkunat. Ne räjähtivät ulospäin, pirstaloituivat, satoivat veteen, puulaatoille. Sitten tuli hiljaista. Hyvin hiljaista.

En koskaan unohda.

**********

Siitä alkoi minun pakomatkani, mutta se ainoa asia, jota en voi paeta, on muistot. Kipu. Syyllisyys. Häpeä. Kauhu.

**********

Pian kaiken jälkeen löysin itseni Bridgeportista. Jokin minun sisälläni veti minut kaupunkiin ja ei mennyt kauaakaan, kun olin polvillani Hemlockin residenssissä. Opin, että vampyyreillä oli kuningas ja meidän kaikkien tuli osoittaa hänelle alamaisuutta.

Hemlock tutustutti minut Elvira Slayeriin. Tämä vampyyri oli sairaalassa töissä ja hänellä oli rajaton pääsy verivarantoihin.

Minulle opastettiin, että saisin valita juonko Elviran tuomaa verta vai siirrynkö laboratorioissa kehitettyyn hurmeeseen. En voinut kuvitellakaan juovani enää koskaan simien verta. Hurme maistui aivan järkyttävältä, mutta minulle se oli ainoa vaihtoehto.

Elvira kertoi minulle, että vampyyrien aateliset joivat toinen toisistaan. Se oli paljon ravitsevampaa kuin heikkojen simien veri, teki heistä vahvoja. Voittamattomia. Toista vampyyria ei myöskään tullut sen vuoksi tarve juoda kuiviin. Pelkkä ajatuskin kuvotti minua.

Bridgeport oli kaunis kaupunki. Muutin keskustan ulkopuolelle, sillan kupeeseen, vanhaan ja rähjäiseen omakotitaloon. Sen suurin plussa oli iso kellari, jossa saatoin nukkua päivisin häiriintymättä. Öisin tulin ulos ja katselin kaupungin upeita valoja, niiden heijastusta merenlahden lainehtivassa vedessä.

Minusta tuli ylettömän siisti, sillä hajuaistini oli myös kertaantunut muuntuessani enkä sietänyt minkäänlaisia inhottavia hajuja.

Päivät vietin nukkuen enkä missään pehmeässä vuoteessa, vaan leijuen kivisen pedin yllä vampyyrin horroksessa. Kaipasin ja vieläkin usein kaipaan pehmeitä peittoja, lakanoita, patjoja, tyynyjä...

Bridgeportissa myös satoi usein ja noina päivinä meidän oli mahdollista liikkua valoisan aikaan ulkona.

( Pahoittelen katon puuttumista kuvan alalaidassa =D  )

Wogan Hemlock, prinssini, oli usein samoissa paikoissa pyörimässä meidän rahvaiden kanssa. Jostain syystä hän tunsi vetoa minuun ja vei hetken tajuta, että hänen osaltaan se veto oli myös seksuaalista. Sen jälkeen välttelin häntä, kuten kaikkia muitakin ylipäätään, jotka tavalla tai toisella osoittivat haluaan intiimiin kanssakäyntiin kanssani.

Minun mustassa sielussani oli umpeutumaton haava siltä osin. Lähtiessäni Sunlit Tidesista törmäsin Kaipioon ja hän suorastaan leijui suoraan syliini. En kyennyt vastustamaan hänen eksoottista tuoksuaan, vaikka hätkähdinkin aluksi kuinka kylmältä käteni tuntui hänen kuumaa ihoaan vasten. Kaipio käytännössä tarjosi itseään minulle ja minä sukelsin häneen. Yhä uudestaan ja uudestaan. Hänen käheät huutonsa ympäröivät meidät metsän keskellä ja hän nousi tasavertaisena kohtaamaan minut kerta toisensa jälkeen, nautinnon vavisuttaessa hänen sisintään toistuvasti. Lopulta Kaipio oli niin uupunut, että hän nukahti ja minä hiivin pois kuin roisto. En uskaltanut jäädä. En ottaa häntä mukaan. Silmissäni näin edelleen vanhempieni verettömät ruumiit...

Aikaa myöten opin pitämään hurmeen mausta jollain masokistisella tavalla. Se oli yksi niistä itsekidutuksen muodoista, joita olin niin lahjakas keksimään itse itselleni.

Toisinaan yökerhoihimme eksyi tavallisiakin simejä. Pidin heihin aina välimatkaa, vaikka väistämättä he hakeutuivat meidän lähellemme. Toiset meistä käyttivät heitä hyväkseen, monin eri tavoin, mutta ravitseminen heistä oli kiellettyä kuoleman uhalla ja vaikka halusinkin rankaista itseäni, kuolema ei kuulunut siihen repertuaariin.

Eräänä iltana sitten löysin itseni kaupungin huvipuistosta. Kaikki olivat jo poistuneet ja katselin hetken kaihoten rullaluistinrataa.

Jokin kuitenkin veti minua toiselle puolelle huvipuistoa ja löysin itseni katsomasta kauniisti ja tasaisen kiivaasti sykkivää suonta Lady Cookin kaulalla. Se herätti minut. Ei, en halunnut syödä hänestä, mutta kaipasin epätoivoisesti jotain muuta.

Turvallisinta oli valita siihen toinen vampyyri ja Elvira oli ehdottomasti kaupungin kaunein ja kiihottavin nainen.

Liehittelin häntä pitkään, sillä meidän kaltaisillamme ei ole minnekään kiire. Aikaa on käytettävissä rajattoman paljon.

Monen vuoden päästä olin vihdoin hänen asunnossaan, valmiina ottamaan sen viimeisenkin askelen, jota olin niin pitkään kartellut tietoisesti.

Elviralla oli olemassa oikea vuode seksiä varten. Se oli hyvin tukevatekoinen ja hyvä niin, sillä voimamme ovat arvaamattomat ja saatamme vahingoittaa kaikkea ympärillämme tarkoittamattamme. Oli suorastaan ihme, että Kaipio ei ollut silloin aikoinaan kuollut käsiini.

Monta tuntia myöhemmin lekottelimme ja annoimme kehojemme raueta rauhassa. Sovimme pysyvästä järjestelystä vastaisuudessa. Sen romanttisempaa siitä ei tullut. Se oli tarpeiden tyydyttämistä meille molemmille. Oikein onnistunutta lajissaan toki. Silti: se ei ollut rakkautta.

Ajat vierivät ja sukulaiset olivat aikaa sitten kuolleet. Serkuistani osa oli perustanut perheet, heidän lapsensa omansa ja heidän lapsensa ja lapsenlapsensa ja niin edelleen, omansa. En enää ollut perillä missä Wuorenheimojen suku eli. Itse olin kyvytön sitä jatkamaan, vaikka perijän taakka oli harteilleni asetettukin.

Opettelin maalaamaan, sillä aikaahan minulla oli ja vuosien vieriessä minusta alkoi tulla kohtalainen taiteilija. Maalasin kuitenkin vain omaksi ilokseni, sillä miten olisin selittänyt kenellekään taiteilijan, joka ei kuollut koskaan.

Elämäni asettui uomiinsa, siitä tuli tylsää. Huolehdin kunnostani, vaikka se olikin ehkä täysin tarpeetonta.

Kaipasin auringon valoa kaikkina öinä. Kaipasin sen kihelmöintiä ihollani, sitä kuumuuden hohdetta, jonka se sai elävän simin iholla aikaiseksi.

Hautausmaan baarissa istuin pitkät illat ja mietin elämääni. Tajusin, että oli tullut aika vaihtaa maisemaa. Lähteä. Etsin kartalta kaupungin, joka olisi tietyssä määrin hyvin saman kaltainen. Sateinen. Vihamielinen. Kylmä. Niin minä löysin Evansdalen ja siitä lähtien olen asunut vielä unohdetumpaa elämätöntä elämääni tässä syrjäisessä kaupungissa, jossa mikään ei ole mitään. Kaikki maistuu tuhkalta suussani, mutta en ole siitä katkera. Se on minun rangaistukseni. Kuolla joskus hiljaa, unohdettuna.

**********

Tässä toisessa osassa sitten selvisi mitä kävi Dantelle ja Evalle ja miksi Emil elää yksin. Persimon osui arvauksissaan lähes naulan kantaan. Olen vaikuttunut =)

Arvasiko kukaan teistä lukijoista missään vaiheessa, minne olen tarinaa viemässä?
Mitä arvelette Emilin elämälle tapahtuvan tämän jälkeen?