70. Karkuri

Tarinan kerronta vaihtuu jälleen ja pääsemme nyt nykyhetkeen. Kirjoitettu muutamassa osassa jälleen kerran ja se näkynee tekstissä =) Sen pidemmittä puheitta itse osaan.

**********

Eveline lähestyy taloa päättäväisesti. Hän on karannut koulusta ja perheensä luota. Hän tuntee olevansa hylkiö, sillä kaikki kiusaavat häntä, myös omat sisaret. He sulkevat hänet piiriensä ulkopuolelle, supattelevat hiljaa ja joskus muka hiljaa, jotta Eveline kuulee mitä he sanovat. Jotta hän tietää, että ei ole hyväksytty.

Portaikko on komea, kuten etuovikin. Talo on kauttaaltaan kiveä. Tyttö pysähtyy ja epäröi ensimmäisen kerran. Hänen kaikki vaistonsa varoittavat häntä yhtäkkiä.

Kaikki tietävät, että talo on tyhjillään. Se on joskus ollut Evansdalen sataman omistajan koti. Nyt se on jätetty ränsistymään ja se on hylätty ja yksinäinen. Aivan kuten Eveline. Nuorten puheista tyttö on kuullut, että hekään eivät halua eivätkä uskalla tulla tänne, vaikka monissa muissa autiotaloissa käyvätkin tutkimassa. Evelinekin tuntee kenkiensä nauliintuvan turkoosille kivetykselle, mutta sitten tyttö oikaisee hartiansa ja astuu päättäväisesti, joskin sydän vapisten portaille ja niitä ylöspäin.

Ovi ei ole lukossa. Sitä ei tarvinnut tiirikoida auki. Eveline on oppinut kaikenlaisia erikoisia juttuja omassa yksinäisyydessään. Asioita, joista hänen vanhempansa eivät olisi ylpeitä.
Tytöltä pääsee hämmästynyt äännähdys hänen astuessaan raskaista ovista sisään, pieni nauru.

Talo on hyvässä kunnossa. Siisti. Sen katto on upeasti paneloitu ja tumma vihreä toistuu rapatuissa seinissä. Naulakkoon joku on jättänyt takin ja hatun.  Sisääntuloaulan kauneuden rikkoo komea, leikkauksin koristeltu puinen kaappi, jonka värit eivät asetu millään tavoin muuhun värimaailmaan.

Vilkaisu seuraavaan huoneeseen kertoo, että värit jatkuvat sielläkin ja Eveline näkee oviaukosta ison flyygelin. Hänen sormensa nytkähtävät välittömästi.

Flyygeli vetää tyttöä puoleensa kuin magneetti, mutta matkalla sen luokse askel jää kesken ja Evelinen katse nauliintuu seinillä oleviin maalauksiin.

Suuret, vihreät silmät pysähtyvät katsomaan pitkäksi aikaa tyttöä, joka nukkuu sykkyrällä tornin päällä. Suuri herätyskello lepattaa tytön tuntumassa ja tunnelma on jollain lailla äärimmäisen ahdistava ja surullinen. Eveline kääntyy ympäri.

Keittiöstä löytyy pöytä, jonka vieressä on vain yksi tuoli. Pöytä on naurettavan pieni niin suureen tilaan. Eveline istahtaa raskaasti tuolille ja nostaa läksynsä pöydälle. Hän ei oikeastaan tiedä miksi tekee niitä, sillä tyttö on vakaasti päättänyt olla menemättä kouluun enää ikinä.

Tässäkin tilassa on maalauksia. Eveline olettaa, että ne ovat saman taiteilijan tekemiä.

Keittiö itsessään on suuri. Kaapistot ovat puiset ja tyttö arvelee niiden olevan jotakin arvokasta materiaalia. Sellaiselta ne näyttävät. Lattia ja keittiön seinissä olevat laatat ovat eri väriä kuin muu huone, mutta istuvat kuitenkin hämmentävän hyvin kokonaisuuteen. Kaikkialla on äärimmäisen siistiä. Pölyä ei ole missään. Suuri astiakaappikin näyttää olevan täynnä ehjiä astioita. Kuka näitä oikein käyttää ja missä, tyttö pohtii.

Saatuaan läksyt tehtyä Eveline antaa vihdoin periksi mielihalulleen ja istuu flyygelin ääreen. Hän ei ole kovin taitava soittaja vielä, mutta bluesin sävelet virtaavat ulos hänen sormistaan ja ne löytävät oikeat koskettimet.

Syvä surumielisyys valtaa hänen mielensä. Yksinäisyys on rankkaa. Eveline arvelee, että vanhemmille asioista puhuminen vain pahentaisi asioita, joten hän on ollut hiljaa jo hyvin kauan.

Emil on väsynyt ja äärimmäisen ärtynyt. Hän heräsi kesken uniensa yläkerrasta kuuluvaan soittoon. Ulkona on vielä valoisaa ja yleensä tähän aikaan mies vielä nukkuu sikeästi.
Saadakseen pahimmat unet pois silmistä Emil menee kylmään suihkuun. Se ei viilennä kuitenkaan hänen vihaansa sillä hetkellä. Päinvastoin.

Hän odottaa sitä hetkeä, jolloin tunkeilija päättää vihdoin poistua ja tuolloin Emil aikoo uusia ja vahvistaa talon ympärillä leijuvaa kauhun tuntua. Se on pitänyt simit poissa jo vuosikaudet hänen tontiltaan. Emil ei ymmärrä miten tämä typerys on voinut astua hänen turvaverkkojensa sisäpuolelle. Asia ärsyttää häntä suuresti. Kuten myös tämän soitto.

Emilin herkät korvat eivät kestä sitä musikaalista sekasotkua, joka yläkerrasta kuuluu ja hän lehahtaa nopeasti äitinsä sähköpianon ääreen, peittääkseen riitasoinnut kuulumasta. Emil ei tiedä mikä moukka hänen flyygeliään pahoinpitelee, mutta kyseinen tyyppi ei kyllä tule enää koskaan astumaan hänen talonsa ovista sisään.

Evelinen soitto taukoaa ja hän jää kuuntelemaan tarkasti. Ihan kuin jostain päin taloa kuuluisi... pianonsoittoa? Eveline pudistaa päätään. Hänen täytyy kuulla omiaan. Samassa tyttö huomaa, että hänellä on hurja vessahätä.

Pikaisella etsinnällä suuri kylpyhuone löytyy keittiön vierestä. Täälläkin on jälleen sinistä laattaa ja kuten muuallakin talossa, kalusteet ovat komeita. Paljon puuleikkauksia ja harmoniaa. Jälkimmäistä aivan liikaa Evelinen makuun.

Pönttökin on samalla tavoin koristeltu, Eveline huomioi istahtaessaan sille. Hän ei kuule enää etäistä soittoa mistään ja olettaakin sen olleen pelkästään jälkikaiku hänen omasta soitostaan.

Nälkäkin on alkanut kaihertaa tytön vatsaa ja varovainen tarkistuskierros kaapeissa tuo tulokseksi makaronia ja juustoa. Eveline ei ole vielä koskaan kokannut yhtään mitään, mutta tietää toki teoriassa kuinka se tapahtuu.

Kattilasta nousee pian ihan oikeanlainen tuoksu ja varmuuden vuoksi Eveline ei uskalla lopettaa hämmentämistä. Hän haluaa jättää lähtiessään talon mahdollisimman siistiin kuntoon.

Syödessään yllättävän maistuvaa juustomakaroniaan tyttö miettii, että miksi hän toisaalta lähti minnekään. Talossa ei näytä asuvan ketään, vaikka se kaikin puolin siisti onkin. Ehkä täällä käy joku siivoamassa säännöllisesti?

Tiskattuaan astiat Eveline siirtyy kirjaston puolelle ja aloittaa lukemaan kirjaa. Luomia kuitenkin kirvelee väsymys ja rivit hyppivät paikoiltaan, joten kirja jää kesken.

Ennen nukkumaan vetäytymistä Eveline päättää käyttää talon pesumahdollisuudet hyväkseen. Miksi ihmeessä ei, hän pohtii. Lämmintä vettä on yhdelle simille käytettävissä rajattomasti ja ammeen reunalta löytyy vielä kylpyvaahtokin.

Uni alkaa painaa jo raskaasti tytön luomia ja nuokkuessaan hyväntuoksuisessa kylpyvaahdossa Eveline huomaa ensimmäisen kerran, että yksinäisyys ei tunnukaan ahdistavalta.

Makuupussi kainalossa Eveline siirtyy yläkertaan ja sytyttää takan, sillä huone on tavattoman viileä.

Iloiseen takkatulen ritinään tyttö nukahtaa salamannopeasti. Takka lämmittää huoneen pian ja kaikki on aivan loistavasti.

Paitsi talon alimmassa kerroksessa. Emil on raivoissaan. Hän tajuaa, että tunkeilija ei lähdekään talosta, sillä tarkan kuulonsa avulla mies pystyy hahmottamaan tilanteet yläkerrassa hyvinkin tarkasti. Emil lopettaa soittonsa äkkinäisesti, suoristaa itsensä ja päättää käydä häätämässä typeryksen.

Jotain kuitenkin tapahtuu Emilin astuessa aulaan. Talossa leijailee tuoksu. Se on vastustamaton ja pohjaton nälkä valtaa Emilin sisikunnan. Mies pelästyy. Hän ryntää hurmevarastoilleen ja juo useampia purkkeja saadakseen tunteen sisällään rauhoittumaan.
Pitkän kokemuksensa tuomalla rautaisella tahdolla Emil saa kuin saakin itsensä tyyneksi ja hurme jytisee hänen suonissaan vieden pahimman nälän. Silloin hän haistaa sen. Hento häivähdys synkän viettelevän tuoksun alta. Äiti.

**********

No niin. Tarinaan astuu nyt uusi hahmo: Eveline. Tytön menneisyydestä ja ihonväristä kuulemme lisää seuraavassa osassa, joten malttakaa mielenne siihen asti =) Arvailuja kuitenkin otetaan jälleen vastaan. Kuka on Eveline ja miksi hän on vihreä?