71. Eveline

Pahoittelen tätä pidempää taukoa osien välissä. Aika vain ei ole riittänyt kirjoittamiseen ja silloin kun se olisi riittänyt, väsymys on ollut liian kova. Astman takia flunssa on jatkunut non-stoppina syyskuusta lähtien, välillä vähemmillä ja välillä pahemmilla oireilla.

Nyt kuitenkin sen pidemmittä puheitta Evelinen tarinaan.

**********

Eveline heräsi aamulla takkatulen kotoisaan ääneen. Hän venytteli kipeää selkäänsä. Vaikka olikin nuori, kova lattia oli silti melkoisen kurja alusta nukkua hänellekin.

Tyttö lauleskeli itsekseen laitellessaan aamupalaa. Hän välillä hämmästeli sitä, että jääkaappi pysyi hyvin varusteltuna, vaikka ketään ei missään näkynytkään. Kiitokseksi kaikesta Eveline siivosi aina tarkasti jälkensä ja vähän enemmänkin.

Aamupalaa syödessään hän yritti ratkaista miten toimisi jatkossa koulun kanssa. Vanhemmat olivat varmasti jo ilmoittaneet poliisille hänen katoamisestaan, Eveline tuumi ja rypisti ankarasti kulmiaan. Hän ei ollut vielä keksinyt ratkaisua tähän kyseiseen ongelmaan.

Vajaata tuntia myöhemmin Eveline istui jäykkänä kuin rautakanki olohuoneen sohvalla. Hänen ollessaan kylvyssä oli takan reunukselle ilmestynyt käsin kirjoitettu viesti, jossa häntä pyydettiin saapumaan paikalle hänen suoriuduttuaan aamutoimistaan. Tyttöä pelotti ja hän väkisin rentoutti sormiaan, jotka puristivat polvia valkoisina käsineiden sisällä.

Eveline ei kuullut mitään, mutta äkkiä hän aisti, että huoneeseen oli tullut joku. Niskahiukset nousivat pystyyn ja sormet puristuivat uudestaan polviin kouristuksenomaisesti. Eveline ei ollut koskaan pelännyt tällä tavalla. Kauhuissaan hän käänsi päätään hitaasti. Mikään ei olisi ikinä saanut häntä varautumaan näkyyn, joka oli vastassa.

Miehen iho oli täysin väritön. Se suorastaan hehkui valkoisena. Silmätkin olivat melkein valkoiset ja ne hohtivat kirkkaina ihon keskeltä. Punaiset hiukset tuntuivat räikeältä varoitusmerkiltä. Miehen kaulassa oli jokin jälki. Ei kai...? Eihän sellaisia ollut olemassakaan? Eihän? Eveline ei uskaltanut edes ajatella sanaa.

Mies liikahti hieman, täysin äänettömästi ja kauhu sai kipinät pyörimään Evelinen silmissä.

-Sinun kannattaisi hengittää välillä. Pyörryt,

mies sanoi ja Eveline ahmaisi äkkiä ilmaa sisäänsä. Sen mukana tuli tuoksu, joka levisi tytön sisälle, tunkeutui solujen ytimiin ja vastoin kaikkea järkeä hän ei enää pelännyt. Ei lainkaan.

-Kerropa minulle karitsaiseni, miksi sinä olet täällä,

mies jatkoi silkkisellä äänellään. Evelinen sisällä värähteli tunteita, joiden ei pitänyt olla millään tasolla mahdollisia eikä taatusti sallittuja.

-Minä karkasin kotoa,
Eveline vastasi äkkiä.
-Sen verran minäkin olin jo ymmärtänyt,
mies hymähti huvittuneesti ja käänsi hypnotisoivat silmänsä kohti takkaa.
-Oletko sinä...?
-Vampyyri? Olen. Kyllä minä olen.
Eveline nielaisi kivuliaasti, sillä vaikka häntä ei järjenvastaisesti pelottanutkaan, vastaus oli karmiva.
-Et sinäkään ole millään tasolla tavallinen, karitsaiseni.
-En minä ole mikään karitsa,
Eveline kivahti.
-Hyvä, sinussa on kipinää. Kerrohan mikä ja kuka sinä olet? Mistä sinä tulet?
Tyttö henkäisi syvään, mietti hetken. Sitten hän aloitti.

**********

Minun isoisäni nimi oli Xerxos Vladicus. Älä naura. Sellainen sukunimi on oikeasti olemassa eikä sillä ole mitään tekemistä... hmm... vampyyrien kanssa.
Xerxosin esi-isä oli ollut alien. En tiedä täsmälleen kuinka monta sukupolvea siinä välissä oli ollut, mutta isoisän piirteet olivat kielivät vielä vahvasti hänen perimästään. En ehtinyt tavata häntä. Xerxos kuoli ennen syntymääni.

Isoäitini isä, Markus Metsola, oli tieteisiin päin kallellaan ja hän teki jotain, mitä ei olisi saanut tehdä. Hän kasvatti kielletyn hedelmän ja sen seuraus oli isoäitini, Orvokki. Markus ajettiin ulos tiedepiireistä. Isoäiti oli vakuuttunut, että siellä oltiin todellisuudessa vain kateellisia Markuksen läpimurrosta.

Xerxos muutti isoäitini naapuriin. Talot olivat köyhemmällä alueella, rakennettuna vanhoihin merikontteihin.

Xerxos ja Orvokki olivat molemmat yksinäisiä. Heitä katsottiin pitkään. Ei hyväksytty. Ei lienee ihme, että he ystävystyivät.

Xerxos oli paikalla isoäitini tullessa täysi-ikäiseksi. Kaksi yksinäistä alkoi seurustella ja meni lopulta naimisiin. Isoäiti kertoi, että se ei ollut suurta rakkautta. Heidän suhteensa perustui molemminpuoliseen kunnioitukseen. Isoisä joutui hyväksymään heti alusta alkaen sen, että hänestä ei koskaan tulisi biologisesti isää. Vihersim voi saada lapsia vain kielletystä hedelmästä.

Sen vuoksi he panostivat omiin uriinsa. Isoäiti tunsi vetoa nikkarointiin puutarhansa lisäksi ja hänen aivoillaan hänestä tuli kaikkien aikojen keksijänero. Hän loi aikakoneen ja matkusti tulevaisuuteen... 

... sekä menneisyyteen. Joillekin niistä matkoistaan hän otti isoisän mukaansa.

**********

-Minä muistankin nyt, kun kerroit, lukeneeni hänestä. Orvokki Vladicus. Olen tutustunut hänen saavutuksiinsa,
mies sanoi keskeyttäen tytön puheen yllättäen. Eveline hämmästyi.
-Aika... mahtavaa...
-Jatka toki,
mies kehotti ja äkkiä Eveline tajusi, että he eivät olleet vielä esittäytyneet toisilleen.

**********

Isoäiti sai työstään mainetta ja kunniaa.

Hänet palkittiin varsin mittavasti ja hänen mitalinsa on meillä kotona.

Koska minä kuitenkin olen tässä ja kerron isoäidistäni, olet varmaan jo ymmärtänytkin, että he saivat kuin saivatkin lapsen. Jollain matkallaan menneisyyteen he olivat heittäytyneet hetken huumaan ja isoäiti selitti jostain aikaparadokseista ja niihin liittyvistä solmukohdista. Niiden seurauksena tapahtui ihme ja eräänä päivänä aikakoneesa tupsahti minun isäni, Barton Vladicus. Isoisä ja isoäiti olivat täydellisen ällistyneitä, mutta onnellisia.

Aika kului, isä kasvoi aikuiseksi ja hän löysi naisen, joka ei välittänyt hänen ihonväristään. Äitini, Clara, on hyvin erikoinen sim. Hän katsoo maailmaa eri tavalla kuin moni muu.  He menivät naimisiin ja äiti tuli raskaaksi hyvin pian sen jälkeen.

Meitä syntyi kerralla kolme. Minä olin ainoa meistä, joka peri isän ihonvärin. Sisareni Emma ja Eliza perivät värinsä äidiltä.

Me kasvoimme ja isoäiti asui meidän kanssa, auttoi äitiä ja isää. Meitä ei tarvinnut sen vuoksi koskaan viedä päiväkotiin.

Taaperoina me leikimme yhdessä, opettelimme asioita yhdessä. Meillä oli oma pieni kuplamme.

Sen kuplan ulkopuolella vanhemmat kävivät töissä. Äiti on sinfoniaorkesterin soolopianisti.

Sitten me kasvoimme ja tuli aika aloittaa koulu...

**********

Eveline jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan tyhjyyteen. Hän ei tajunnut miehen tuijottavan itseään. Hän hätkähti, kun tämä yhtäkkiä puhui.
-Minun tätini nimi oli myös Clara.

Eveline kääntyi katsomaan miestä tutkivasti.
-Onko sinun tätisi...
Hän ei kyennyt muodostamaan lausetta loppuun.
-Hän kuoli jo hyvin kauan aikaa sitten.
-Eikö sinulla ole ketään sukulaisia elossa?
-Mahdatkohan sinä edes ymmärtää kuinka vanha minä olen,
mies sanoi ja tuijotti nyt vuorostaan tiukasti eteenpäin.

-Sano vaan jos se on kielletty puheenaihe, niin en kysy siitä enää.
Mies ei vastannut hetkeen mitään, käänsi sitten päänsä ja kysyi:
-Mitä sitten tapahtui?
Evelinella meni hetki aikaa koota ajatuksensa, ymmärtää mitä mies sanoi ja mihin tämä viittasi. Niinpä hän palasi tarinaansa.

**********

Se alkoi heti koulun aloittamisen jälkeen. Minua kiusattiin ihonvärin takia ja siskot alkoivat katsoa minua eri tavalla. 

He eivät tehneet enää asioita minun kanssani. Tunsin välillä heidän katseensa ja kuulin kuiskaukset.

Bussissa he asettuivat istumaan vierekkäin. He suhahtivat minulle käskyn siirtyä muutamaa penkkiriviä kauemmaksi. 

Äidille oli tärkeää antaa meille taidekasvatusta ja siinäkin minä erotuin heistä. Emma ja Eliza ovat taiteellisesti lahjakkaita. Minä en ole. Eliza maalasi abstrakteja kuvia jo lapsena, Emma realistisia. Minä sudin vain väriä koko kankaan täydeltä.

Äiti ja isä ovat myös kuntoiluhulluja, joten meidänkin piti harrastaa liikuntaa. Meidät opetettiin uimaan jo taaperoina ja lapsina opettelimme sukeltamaan.

Sitten tuli teini-ikä ja muutto tänne. Ajattelin, että ehkä kaikki vihdoin muuttuu, mutta ei se mihinkään muuttunut. Tai no, muuttui. Huonompaan.

**********

Eveline tunsi kyyneleiden olevan ihan luomien takana polttelemassa. Hän pakotti ne väksin takaisin, oli hetken aikaa hiljaa eikä mieskään sanonut mitään.
-Millä tavalla asiat muuttuivat huonompaan?
-No nyt ne pahoinpitelee minua koulussa. Yrittää työntää päätä vessanpönttöön ja sen sellaista.
-Oletko sinä puhunut vanhemmillesi?
-Olen ja on ne yrittäneet auttaa. Se pahensi vain tilannetta.

-Mitä sinä nyt sitten aiot?
-En tiedä. En ainakaan mene kouluun enää.
Ilme tytön kasvoilla on sulkeutunut, päättäväinen. Mies huokaisee syvään.
-Minun nimeni on Emil Wuorenheimo. Sinä voit asua minun puolestani täällä ja autan sinua kyllä koulukurssien kanssa. Voit varmaan suorittaa niitä itsenäisesti jotain kautta. Selvitetään asia.
Kivi vierähtää Evelinen sydämeltä.
-Minun nimeni on Eveline.
-Hauska tutustua. Minun puolestani on se ja sama ilmoitatko vanhemmillesi että olet elossa vai et. Elän yhteiskunnan ulkopuolella, joten sellaiset asiat eivät liikuta minua. Sinun vanhempiasi ne sen sijaan saattavat liikuttaa, joten sinuna ottaisin vähintäänkin yhteyttä heihin. Ei, en painosta. Tee miten parhaaksi näet.
Eveline vaikenee päättäväisesti. Hän päättää asiasta joskus myöhemmin.

Näin saa alkunsa kahden hylkiön erikoinen yhteiselämä. Emil opettaa Evelinea monella eri saralla ja nuori tyttö janoaa opetusta. Vanha vampyyri huomaa, että nuori neitokainen on älykäs ja hyvää juttuseuraa. Hän saa Emilin jopa silloin tällöin nauramaan. Evelinesta leijuva tuoksu on hetkittäin melkein enemmän kuin Emil kestää. Se on hämmentävän samanlainen kuin Evan tuoksu ja kuitenkin erilainen. Hänen sisällään pyörii vaarallisia tuntemuksia. Emil on kuullut sanan leimaantuminen joskus kauan aikaa sitten. Hän ei ole sitä koskaan kokenut eikä halua nytkään nimetä asiaa sillä tavoin, mutta se pelottaa häntä. Että tämä on sitä. Leimaantumista. Eveline on vielä nuori, vasta teini-ikäinen, ja Emil ei missään nimessä halua sitoa tyttöä itseensä.

Evelinen tulon jälkeen talossa alkaa muuttua asioita. Huoneisiin alkaa pikkuhiljaa ilmestyä kuin taikaiskusta huonekaluja. Emil ei kestä ajatusta, että Eveline joutuu nukkumaan kovalla lattialla, joten ihan ensimmäinen ostos on pehmeä vuode. Emil etsii siihen pehmeän, paksun ja lämpimän turkispeiton. Hän ei halua, että Eveline palelee.

**********

Tällainen on siis Evelinen tarina =)

Kenellekään ei varmasti tullut yllätyksenä, että näiden kahden välille aletaan virittelemään jonkinlaista orastavaa romanssia. Tai paremminkin jonkinlaista vetoa toinen toisiaan kohtaan. Ihan äkkiä ei kuitenkaan ole mitään tapahtumassa, sillä Evelinehän tosiaan on teini. Sitä kohti ollaan kyllä ajan mittaan sitten liikkumassa. Asiaa on turha salailla =D

Tällä kertaa en keksi mitään kysyttävää =)